Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.
»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.
»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään: olemme lähtövalmiita».
»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos sallitaan?»
»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet. Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä leiriytyneinä metsän laitaan?»
»En koiraakaan, kunnon mies! En ainoaakaan noista kirotuista konnista!»
»Kas vain!» sanoi Cosma luottavaisen näköisenä.
Ja meihin kääntyen hän sanoi:
»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko menee mailleen!»
Sitten hän sanoi melooninkaupustelijaksi tekeytyvälle miehelle: