Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa, etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan, onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.
Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.
* * *
Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle orjuutta turmiollisempi.
Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan, niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin illikeihin, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin chalvareihin, pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:
»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin takaa-ajettu metsänotus?»
Vastasin heille:
»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».
Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.
Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen, sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan, kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin: