»Ilman ehtoja».
»Ilman ehtoja? Mitä sitten haluat?»
»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot ovat sammutetut».
»Sinä toivot pääseväsi pakenemaan?»
»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä. Olen ollut kuin kuollut».
»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat oman colibasi [= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa vartioston keittiöstä».
»Hyvä on», sanoin minä.
»Sekö on ainoa kiitoksesi».
»Mitä pitäisi minun sitten tehdä?»
»Suudella ainakin kättäni, jollei pukuni lievettä!»