»En ole koskaan tehnyt sellaista».
Arkontti nauroi, taputti minua olalle ja lähetti minut luotaan.
Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta sitä ei kestänyt kauan.
Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu- ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet, milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin. Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni, sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni kuolettavaa kaipuuta.
Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:
»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut ampumiskäskyn».
»Tiedän sen», vastasin minä.
Ja neljän hevosen vetämät vaunut lähtivät liikkeelle.
Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä». He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi, — isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä, kaljupäinen äijärahjus.
Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta. Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille, jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan: Alvitz! Alvitz! alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan. Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja luottamusmiehemme.