Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan viedä murenen alvitzia tuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin vesi kielellä teidän syöntiänne».
Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla äänellä:
»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö… Tiedän, ettei sinulla ole millä maksaa, mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!»
»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö uhkaavasti, hänen palatessaan portille.
»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus toivoa».
Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois huudellen:
»Alvitzia ja toivoa kärsiville sydämille!»
Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat: ensi keväänä! Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?
Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.
Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli mukanaan nainen.