Tyttäristään hän tahtoi vain »kelpo emäntiä», varustaen heille myötäjäisiä ja toivoen voivansa naittaa heidät kaupunkiin.
Ihminen päättää…
Eräänä talvisena pakkaspäivänä yksin mietiskellessään suunnitelmiaan ja tuulen lakaistessa autiota, laajaa tasankoa, astuu neljä tuntematonta miestä sisään ovesta. Tapansa mukaan hän kurottautuu eteenpäin paremmin nähdäkseen, mutta hänen sydämensä kutistuu kokoon, samoinkuin etana vaaraa vainutessaan vetää tuntosarvensa piiloon: tulijat eivät miellyttäneet häntä.
»Jos nuo ovat kunnon ihmisiä, en enää usko sydäntäni», ajatteli hän, tunnustellen taskussaan revolveria, jota ilman hän ei koskaan ollut.
»Hyvää päivää, Anghel!» toivottivat miehet, »sinun luonasipa on lämmintä!»
»Tervetultuanne, matkamiehet! Ruma ilma, vai mitä?»
Mutta itsekseen hän lisäsi: »Olen satimessa! Tuollaisella äänellä puhuvat vain roistot».
»Anghel, olemme nälkäisiä, ja juodakin haluamme. Sanotaan viinisi voivan sulattaa vaikka jään».
»Hyvin mahdollista, ystäväni. Mutta onpa sellaistakin jäätä, jota se ei sulata».
»Ha, ha! Sinä olet sukkela, Anghel. Ja mitähän jäätä se olisi?»