Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he minua melkein yhteen ääneen:
»Hyvää iltaa, Jeremias».
Floritchica puhui puhdasta romaniankieltä.
Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka katse vangitsi minut.
»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».
»Olen metsän poika… En tiedä äidistäni enkä isästäni… Cosma on kasvattanut minut».
Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:
»Tiedätkö, Jeremias, kuka antoi sinut Cosmalle?»
»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».
Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.