»Mitä nyt, ystäväni?» hän kyseli. »Miksi itket?»
Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni, sanoen: »Saat mennä».
Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin uudelleen samaan huoneeseen.
Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti. Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan taskuissa. Hän sanoi minulle:
»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».
»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla vakavasti, »tahdotko palvella minua?»
»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».
»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta… metsän lasta», sanoi Floritchica lempeästi.
»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».
Arkontti aikoi sanoa jotakin, mutta Floritchica esti sen, kysymällä minulta: