»Olenko minäkin vihollisesi, Jeremias?»
»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet. Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta, vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»
Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti huudahti vilkkaasti:
»En tahdo tappaa ketään, mutta Cosma ja hänen joukkonsa ovat varkaita!»
»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia sinulle?»
Arkontti kääntyi morsiamensa puoleen:
»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi taivuttaa mihinkään».
Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä minusta palvelija.
Pakkasta… Unen horrosta… Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.
Eräänä iltana istuin colibassani, jota ankara tuuli ravisteli, ja katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.