Arvostelin kylmästi asemaani, tuijottaen loimuaviin liekkeihin. Sain kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa. Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmata Poteraa, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää, jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin viholliselle ainakin.
Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli minusta yhtä mieletöntä.
Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä avautui ovi. Floritchica astui sisään.
Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseen chubaan, jossa oli pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun oudon vaikutuksen.
Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni laidalle… Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani… Hän vaikeni, ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua… Minä katselin häntä… Katselimme näin toisiamme kauan… Sitten käänsin hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?
Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui tulevan taivaasta:
»Metsän lapsi!… Rakkauden lapsi!… Olet kuvitelman tulos. Olet kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta… Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässä colibassa, sinä, jolla olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet rakentavat vuorille… Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun niiden pitäisi katsella metsien paloa… Ja korkeuksista, missä kotkat liitelevät, olet pudonnut maan tomuun… Mutta ehkä tämä onkin oikein: lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».
»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava vanhempiensa synnit?»
»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»
Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.