Tuleni sammui… Coliba pimeni.
* * * * *
Kaunis maaliskuun loppupuoli… Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia. Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulos pridvoriin. Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja, ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta, metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni vilua colibassani aloin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.
Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan ymmälle.
Isäntä kuunteli mielellään tarinoitani ja oli suvaitsevainen.
»Sanohan, Jeremias, eikö Cosma sittenkin pelkää Poteraani?»
»Hän ei välitä hiventäkään Poterastasi».
»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».
»Hän ei koskaan palvele sinua. Hirsipuu on hänelle mieluisampi».
»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman hovissani».