»Viekäämme nyt loput mastikhasta vartiossa oleville miehille», sanoi
Cosma.
Ja me poistuimme huoneesta. Ulkona hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi:
»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»
»Mutta…»
»Älä pelkää mitään! Kaikki on ohi. Helpoin on jälellä».
Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta… Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta, sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin, pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia. Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan. Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa mastikhaa.
Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme arkontin yksityishuoneisiin.
Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:
»Mitä tämä on? Kuinka olette päässeet tänne? Ja mitä tahdotte?»
»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuun Kyriacodromionin», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.