»Rosvoja!…»
»Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten aseistetut palvelijat, — ettekö muista, arkontti?»
»Hoi! Arvanitakia! Aseisiin!»
»… Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat, että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana».
»Kuka olet, sinä kirottu Kabogheros? Onko rosvosta tullut munkki?»
»Ei, arkontti! Vaan munkki on aina ollut rosvo!»
* * * * *
»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:
»… Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät niitä… Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat lainaavat sille tuoksunsa… Ja Cosma rakastaa sinua…»
Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti: