»Yksi kyykäärmeen pesä vähemmän!…»
* * *
Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan. Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja tulvillaan elämänhalua.
Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä. Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia nuotioita.
Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua suututti.
»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä iltana Eliaalta levähtäessämme.
»Hyvin vähän».
»Silloin hänellä ei ole sydäntä!»
»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman kaksoiskasvot».
Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään. Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan kaikkea muuta kuin ahdistusta: