»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon hänet omakseni».
»Annat siis järjettömän neuvon johtaa itseäsi…»
»Annan vaikka pirun johtaa itseäni…»
»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että iskisit sitä päähän… Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole järkevä…»
»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua.
Nouse seisomaan!»
Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri, kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.
»Ja nyt, Elias, anna järkesi puhua».
Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa, kuunnellessaan minua:
»Cosma… Ei kukaan voi olla sankari puolittain… Sinua pidetään sankarina… Sinua ihaillaan… Mutta sinä et ole sankari, etkä ihaile mitään… Tai ihailet liiankin monia asioita… Huomenna, kun olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat: Cosma tuli tappamaan lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä, että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti Cosmaa? Niin seudulla sanotaan… Ja siinä he ovat oikeassa… Ja sinä olet väärässä… Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».
Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta, sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui: