»Olen uneksinut sinusta, Cosma, lapsuudestani saakka!»
»Ja sinua, liekki, olen etsinyt maailman alusta alkaen!»
»Mutta tapatko miehen, jonka kohta näytän sinulle?»
»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät… Ja niinkauan kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»
»Kuinka urhea olet, Cosma!»
»Urhea, tyttöni, urhea sinun jalkaisi juuressakin!»
Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa. Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää, pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan läheltä.
Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu… Säikähtänyt eläin karkaa aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista, jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa tomuista tietä.
Cosma suoristautuu pahan hengettärensä edessä kysyen:
»Nainen, oletko tyytyväinen? Mitä tahdot vielä? Tahdotko, että surmaan veljeni? Tahdotko, että tapan hevoseni, joka värisee tuolla lehdossa? Sano, mitä tahdot!»