»Tahdon sinut, Cosma…»
»Sinä saat minut, ikiomani! Olen sinun, niinkauan kuin korviani polttaa ja ohimoissani jyskää!»
Hetken kuluttua tuo vanha maalaisukko luoksemme molemmat hevosemme.
Cosma antaa hänelle neljä kultarahaa.
»Siinäkö kaikki, Cosma?»
»Siinä kaikki tällä kertaa, ystäväni!»
»Mutta nyt et ole täyttänyt velvollisuuttasi».
»Minulla ei ole velvollisuuksia: anteliaat eivät ole velassa kenellekään».
Nousimme satulaan… Cosma ratsasti edellä, yksipäiväinen ikiomansa sylissään. Seurasin heitä ääneti kahdenkymmenen askeleen päässä, ihmisen yksinäisyyttä mietiskellen.
Laskeuduimme Serethin suuta kohti milloin metsäisiä, kallioisia ja vaarallisia teitä pitkin, — missä hevosten kaviot luistivat irtautuvassa sammalikossa ja puut ravistelivat päällemme raskaita sadepisaroita, — milloin suunnattomien kenttien yli, missä lasketimme täyttä laukkaa.
Ensimäisenä iltana pysähdyimme tiheän metsän laitaan, jonka pimentoon oli uhkarohkeaa uskaltautua yöllä. Edessämme oli laaja, koskematon maa, jossa Luoja viljeli tuoksuvimpia kukkiaan kiitollisten perhostensa iloksi.