Ja nyt nousee taivaankannelle täysikuu täyttäen tiheikön salaperäisellä elämällä, kentät leivoilla ja Cosman sydämen julkeudella. Niin, tuona iltana Cosma oli mielestäni julkea, raaka kuin vihollinen, sillä hän pyysi minua soittamaan huilua pahalle haltijalleen, hyvin tietäen, että soitin vain Jumalalleni ja vapaudellemme.
Tyttö oli sanonut:
»Jospa huilu nyt helähtäisi soimaan, aukenisi taivas ja Herran enkelit laulaisivat ylistysvirttä!»
Cosma vavahti ja käänsi minuun päin kasvonsa, joita iltatähti valaisi. Ne olivat punaiset ja pöhöttyneet, ikäänkuin hän olisi kauan puhaltanut tuleen. Ymmärsin hänen kiihkeän rukouksensa, mutta loin silmäni alas ja olin vaiti, vaikka vereni kuohuikin.
»Soita, Elias!»
»Kenelle soittaisin?»
»Soita iankaikkisuudelle!»
»Sinun iankaikkisuutesi on lyhyt, Cosma…»
»Lyhyt, mutta väkevä kuin salama, joka iskee sytyttäen maahan».
Otin huilun vyöltäni; kostutin reiät ja aloin soittaa… Ja ensi sävelten värähdyttäessä yötä taivas avautui ja enkelit lauloivat ylistysvirttä, — paha hengetär herkesi laulamaan, ja hänen metallinkirkas äänensä solui sointuvampana kuin satakielen. Hiukseni nousivat pystyyn hatun alla ja sormeni hyppelivät huilulla kuin noiduttuina. Ja aloin uskoa, että helvetti oli sittenkin jumalaisempi kuin paratiisi, ja että laulava paholainen on hurskaampi kuin rukoileva enkeli.