»Vielä kerran!»
Kohotin käteni… Mutta nuo lempeät kasvot, tuo karhun rinta… Ja etenkin nuo käsivarret, levitettyinä kuin siivet ja valmiina sulkemaan minut syleilyynsä… Ei!
Heittäydyin tuota rintaa vasten ja kätkin kasvoni sen karvaiseen peittoon. Cosma syleili minua ja silitteli tukkaani.
»Mikä sinua vaivaa, Jeremias? Mitä olen tehnyt sinulle?»
»Cosma, sinä olet liian onnellinen, ja onnessasi jätät minut yksin».
Hän ei vastannut mitään, mutta minä tunsin, kuinka hänen käsivartensa vaipuivat alas lyijyn raskaina, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti kuin vasara ja säännöllisesti kuin kello. Sitten hän meni ja istuutui turkkilaiseen tapaan, kehoitti minua tekemään samoin, täytti piippunsa, sytytti sen, ja puhui suunnilleen näin:
»Poikani, Cosman onni on sellainen, että se jättää kaikki muut yksin ja osattomiksi. Se on kuin myrskytuuli, joka riistää paljaiksi lehteen puhkeavat puut, repii irti kukkien herkkinä värisevät terälehdet, pysähdyttää joen, joka lailattelee onnellisena uomassaan, tappaa eläimet. Se nielee kaiken… Kaiken, mikä elää. Sitten se puskee päänsä murskaksi kallionkylkeen, joka nousee sen vapauden tielle, tai syöksyy maan uumeniin, jonka pohjavesi kuvastelee taivaan äärettömyyttä. Mutta se on myöskin hyväätekeväinen, sillä missä se kulkee, siellä syntyy elämä uudella voimalla. Minä olen samanlainen. Ehkä hiukan kiittämättömämpi, ehkä vähemmän oikeudenmukainen. Vain vähäpätöisyyksiin päästämme muita osallisiksi, elämme ne yhdessä muiden kanssa. Niinpian kuin ihminen on onnellinen, on hän yksin; yksin hän on myöskin, ollessaan liian onneton. Pieneen ojaan hyppää kuka tahansa kanssasi, mutta kukaan ei seuraa sinua syvyyksiin. Täysipainoinen onnihan on kuin kurimus: eikö haaveesi äsken niellyt sinua niin kokonaan, että unohdit vaaran ja annoit minun yllättää itsesi? Kukahan vapautta rakastavista tovereistamme seuraisi sinua niin pitkälle? Kuka seurasi minua muuanna päivänä arkontti Samurakisin rotanloukkuun, kun minussa heräsi halu vapauttaa sinut siinä paikassa? Elias! Elias seurasi minua. Mutta Elias on suojelusenkelini, jota en koskaan kuuntele. Ja hän seuraa minua aina tahtomattaankin, isäni, tuo pukki, oli päähänsä, että hänen Se johtunee siitä, että luomispäivänämme saanut oli hedelmöitettävä haareminsa vain hulluuden siemenellä, ja tuloksena olin minä, Cosma, tai rakkauden hulluus, Elias, tai järjen hulluus, sisaremme Kira, tai keimailun hulluus ja lopuksi nuorin veljemme, joka oli täydellisesti hullu ja hirtti itsensä, kun ei luultavastikaan tietänyt, mitä tehdä elämällään. Lisäksi hän rakasti niin mielettömästi pähkinäkaakkuja, että ulvoi ilosta, kun ne otettiin uunista, ja luulenpa, että hänellä hirttäytyessäänkin oli suu täynnä kaakkua. On osattava kuolla hulluutensa vuoksi».
* * * * *
Näin sanoessaan Cosma katsahti telttaansa päin ja hänen silmänsä saivat hurjan loisteen: täysikuu oli kohonnut kolme peitsenvarren mittaa taivaanrannasta ja tarjosi hehkuvan kiekkonsa Floritchican nähtäväksi, joka seisoi teltan ovella, käsivarret ristissä rinnalla ja katseli sitä liikkumattomana. Hänellä oli hartioillaan valkoinen silkkiviitta, jolle valtoimet mustat hiukset olivat valahtaneet kuin terva.
Tämän kauniin näyn edessä Cosma heittäytyi kasvoilleen maahan kuin rukoileva muhamettilainen, ja jäi siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi hitaasti seisomaan kuin uupunut, ja kohotti taivasta kohti paljaat, jäntereiset käsivartensa. Silloin Floritchica näytti minusta vähemmän vaikuttavalta, ja kaikki muu ympärilläni mitättömältä ja kutistuneelta; ja Elias, joka juuri tuli haukotellen ulos teltastaan, oli silmissäni vain köyhään ghebaan puettu miespoloinen.