»Terve sinulle, Jeremias, sinä nuori, vapaa mies! Sinä vartioit Cosman onnea, mikä onkin hyvä… Mutta levon hetki on soinut sinulle… Mene! Cosma asettuu tilallesi».
»Erehdyt, Cosma: en vartioi onneasi, vaan elän soiden elämää»…
Hän astui askeleen taapäin ja sanoi:
»Sitä parempi! Kaksi hyvää yhdellä kertaa: ensin sinä, sitten minä!… Se on oikein. — Mutta sanohan, etkö kanna minulle hiukan kaunaa sydämessäsi?»
»Kyllä, hiukan».
Cosma peräytyi. Maa näytti pienenevän, kun hän levitti valtavan sylinsä.
»Kun kantaa kaunaa jollekin, jota rakastaa, on paras keino, vapautuakseen pikkumaisesta vihasta ja voidakseen jälleen rakastaa, iskeä heti, sillä hiljalleen jäytävä viha saa aikaan enemmän pahaa kuin rakkaan nyrkin isku. Kas tässä on rinta, joka on niin tulvillaan onnea, ettei sitä voi vasarallakaan murskata: iske siis, Jeremias!»
Iskin voimieni takaa. Cosma ei hievahtanutkaan.
»Iske kovemmin!»
Iskin jälleen, kiukusta punaisena.