— Tarkoitan, Groza, että olen ikävissäni kuten sinä enkä kuten hän.
— Hyvä… Sen olemme kuulleet, mutta selitähän tarkemmin.
— Minäpä selitän!
»Ja hän alkoi laulaa pehmeällä, matalalla äänellä, silmät suurina, kasvot pitkiksi venähtäneinä, siirrellen lipasta lakkaamatta kainalosta toiseen, sillä aikaa kun me kuuntelimme hämmästyksissämme.
— Minä olen ikävissäni kuten sinä, Groza, siksi että jätän Floritchican: minäkin rupean heitukaksi! Kuten si-i-nä!… Ja lähden sinun kanssasi, jos huolit minusta-a-a!… Niin… niin… Olen saanut kyllikseni ki-ir-kosta! Papeista, ja suitsutuksesta! Parastas, roskaa! Kuolleet ja uudestasyntyneet: kaikki jumalankieltäjiä!… — Avioliitot ja kaste: vain jumalanpilkkaa! — Jumalisuus: voitonpyyntiä! — Rakkaus Jumalaan, hyvästi!
»Hän lopetti hetkeksi, sillä suuret hikipisarat valuivat virtana lakin alta; sitten hän avasi laatikon — täynnä suuria ja pieniä kultarahoja ja kalliita kiviä, kuten jalokiviä, rubiineja, safiireja, smaragdeja ja turkooseja — näytteli meille sen sisältöä ja huudahti äänellä, joka ilmaisi vilpitöntä halveksumista:
— Kas tässä kaikki, mitä kirkko, gospodarit ja itse Jumalakin voivat antaa miehelle, joka on rakkauden tarpeessa! Siksi, että minulle oli suotu ääni, joka ylentää sielua, minut riistettiin kauas vuorteni, lakeuksieni, lampaitteni ja koirieni luota ja kaiken tämän korvaukseksi minulle annettiin metallia, jonka sanotaan olevan kallista, ja kiviä, joita väitetään arvokkaiksi! Olin tuohon aikaan vain seitsentoistavuotias. Kauan minä kärsivällisesti odottelin jumalallista aarretta, josta minulle oli niin paljon puhuttu, mutta huomasin, että aina olikin kysymys metallista ja kivistä. Entä rakkaus? Hellä rakkaus ja ystävyys, jotka menetin tshobanitzaini, lampaitteni, kauniitten koirieni, sinitaivaan ja metsien mukana? Mitä minä sain tämän aarteen, tämän todellisen onnen sijaan? En mitään! Mairittelevan sanan, taputuksen, joskus kohteliaan kädenpuristuksen tai ylhäisen, suojelevan hymyn, siinä kaikki! Ja minä katselin vesi kielellä kauniita rintoja, joita kauniit liivit vangitsivat. Nähdessäni silmät, jotka ovat itsensä demoonin työtä, huulet, jotka ovat valmiit lausumaan synnillisen sanan, joka käy hurskaankin sieluun, minä, Joakim-parka, nielin haluni ja jäin ajattelemaan Jumalan kitsautta. Aika ajoin sattui niin, etten enää voinut sietää tätä elämän kiittämättömyyttä, joka vaatii sinulta parhaimpasi ja antaa sinulle vain sen, mikä sille itselleen on tarpeetonta ja liikaa: »Minäkin tahtoisin juoda tuota viiniä ja maistaa noita hedelmiä!» Silloin oli kaikki mennyttä: en enää ollut »meidän Joakim-kanttorimme, jollaisia on vain yksi metropoliittisessa kirkossa», olin »inhoittava mies». — Ja miksi oli minussa inhoittavaa sama halu, jota papit ja gospodarit tyydyttivät joka päivä?
Voi, niin kuitenkin oli! Minun täytyi itsenikin myöntää, että haluni oli, joll'eikään inhoittava, niin ainakin naurettava. Jumala oli luonut minut laulamaan eikä saamaan osakseni rakkautta ihmisiltä, joille lauloin. Luulenpa vielä, että Jumala oli ehdoin tahdoin pannut enkelin äänen aasin ruumiiseen: puhdas voi pysyä puhtaana vain rumassa kuoressa. Niinpä kun lauloin ihmisille ja ylensin heidän sydämensä taivaaseen, ihailivat he minua ja tuhlailivat minulle kylmää suosiotaan, mutta niinpian kuin yritin kajota heidän lämpimiin hyvyyksiinsä, he muistuttivat minulle, että olin aasi. Enkelit, jotka tulivat kirkkoon tuoden tullessaan demoonin ja joiden puoleen Joakim-kanttorin ääni ja halut kurkoittivat, muistuttivat minulle samaa, sillä nainen on kuten aurinko: se kuvastelee itseään joka lasinpalasessa, jonka tapaa tiellään.
Palaan siis kuningaskuntaan, jonka turhamaisuuttani petin, kuten tulviva joki aina lopulta palaa uomaansa. Ja ääneni, jota kulutin turhaan kaupungin kivierämaassa, missä se ei herättänyt pienintäkään armeliaisuutta, kaikuu täst'edes lain ulkopuolella elävien miesten sydämissä, jotka omaksuvat ankaran elämän kanssaihmistensä hyväksi. Ja silloin minä sanon: »Oi, Jumala, sinua minä etsin päivän koitteessa; sieluni janoaa sinua, lihani isoaa sinua tässä autiossa erämaassa, nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi, kuten katselin sinua temppelin pyhäkössä. Sillä sinun hyvyytesi on parempi kuin elämä; siksi minun huuleni ylistävät sinua. — Ylpeät ovat pilkanneet minua, mutta minä en poikennut sinun laistasi. Päästä minut sorrosta ja pilkasta, sillä minä olen ollut sinun todistajasi».
Tässä siis olen; kanttori Joakim, joka ei tavannut armeliaisuutta Yhden Puun Kirkossa, antautuu heitukaksi kuten Grozakin, tehdäkseen Jumalan töitä ja etsiäkseen rakkautta!