* * * * *
»Ystävä, josta erotaan ainiaaksi, on meille rakkaampi kuin se, joka palaa jäädäkseen luoksemme ainiaaksi. Kun rakkaat kädet viittasivat minulle kaukaa viimeiset jäähyväiset, heittäydyin koirani kaulaan ja painoin kasvoni sen karvaista otsaa vasten, josta ihmettelevät silmät katselivat minua. Sitten lähdin paluumatkalle, joka oli minulle kuin kalman tie, näin jälleen kotini, metsäni, lampaani, ja kaikki näytti autiolta kuin olisi kulo kulkenut hävittäen yli seudun. Sieluni valtasi alakuloisuus, joka tähän saakka oli ollut minulle melkein tuntematon. Kaikki, mikä oli ollut riemullista, muuttui kärsimykseksi. Herra, mihin olet kätkenyt enemmän hekumaa: iloon vaiko suruun, jota intohimoinen sielu tuntee? Lehtien havina, kukkojen laulu, koirien haukunta, lampaiden määkiminen, ystäväni tuulen loputtomat kuiskeet, kaikki ne vain haavoittivat sydäntäni, jota kalvoi kaipaus. Harhailin yötä päivää kuusi- ja koivumetsissä kuin sieluaan etsivä varjo. Huiluni, joka ei ollut tietänyt, mitä oli riuduttava yksinäisyys, täytti metsät kaiullaan ja hämmästytti linnut, jotka soittelivat kukin omaa säveltään.
»Eräänä päivänä Grozan lähetti toi minulle tiedon, että Cosma kulkisi sillä viikolla seudun poikki, nähdäkseen olisiko mitään toiminnan mahdollisuutta. Kirjelippu, jossa hän puhui Cosmasta, päättyi näin: 'Olen suudellut tuon veljen parrakasta poskea. Ota hänet vastaan sydämesi neuvon mukaan'.
»Sydämeni neuvoi minua etsimään tuon suudelman jälkeä Cosman parrakkailta poskilta. Minä löysinkin sen, koska miehellä on vain kaksi poskea, löysinpä vielä muutakin, jota en ollut etsinyt, vaan joka tuli minua vastaan kuin myrskytuuli, jonka tulo ei riipu meidän tahdostamme.
»Tuolla viikolla huiluni huhuili kuusikoissa sellaisin sävelin, joita vain kipein kaipaus voi loihtia esiin kahdeksanreikäisestä pajupillistä, sillävälin kun silmäni tähysivät maata, jossa näkyi näillä seuduin outoja saappaannaulan jälkiä. Aloin seurata niitä, ja eräänä aamuna päädyin sattumoisin metsänaukioon, missä Cosma ja hänen veljensä Elias polttelivat piippujaan kohtaloonsa tyytyväisinä ja lainkaan aavistamatta minun olemassaoloani. Cosma kopeili ja minä tein hänestä pilaa. Siitä huolimatta tunsin hänessä heti ylempäni. Kiihoittaakseni häntä minä pakenin. Hän alkoi ajaa minua takaa, jotta vahvistuisi lauselma, joka sanoo: nainen, joka pakenee miestä, herättää tässä vain kiihkeämpää halua, — ja samana iltana, saatettuani Cosman tunteet ilmiliekkiin, minä sallin kiertyä vyötärölleni käsivarren, joka oli levittänyt kauhua gospodarien keskuuteen.
»Cosma otti minut, mutta Grozan sydämelle olin antautunut. Cosma sai sen, mitä kuka tahansa voi saada. Groza sai minun sieluni, jota hän tahtoi. Näin elin unohduksen hetkenä mahdottoman unelman. Sitten luotasin meren syvyyttä sormellani: pyyhin elämältä sellaista, jota se ei voi antaa. Tahdoin omistaa yksinäni Cosman, Grozan ja kaiken onnen. Enkä saanutkaan mitään. Silloin särin ruokopillini. Ja nyt alkoi uusi elämä, jota kesti noin kolme vuotta, joiden kuluttua jätin metsälle sen, minkä olin metsästä saanut.
»Senjälkeen peitin kasvoni petoksen naamarilla ja sukeltausin ihmisjoukkoon, mistä palaan luoksenne vilpittömänä, valmiina kaikkeen hyvään ja kaikkeen pahaan, mitä maailma minulta vaatii.
»Tällainen olen siis minä».
ELIAS VIISAS
»Elias Viisas, Cosman veli ja minun neuvonantajani, nyt on sinun vuorosi antaa meidän tietää kuka olet ja mistä syystä olet antautunut heitukaksi», sanoi päällikkömme Floarea Codrilor.