»Cosma nousi, hyppäsi hevosensa selkään ja huusi:
— Hoi, te kylläiset heitukat! Kuka tahtoo seurata minua kymmenen tuntia syömättä? Kuka tahtoo panna peliin nahkansa äidin vuoksi, joka repii epätoivoissaan tukkaansa, lasten vuoksi, jotka kiroavat elämää?
»Meitä oli kaksikymmentä. Kaikki kaksikymmentä olimme ratsailla ennenkuin Cosma oli puhunut loppuun. Ja kukon ensi kertaa kiekuessa me saavuimme vaivalloisen retken jälkeen poikki rämeiden ja soiden Brailaa ympäröivän vallihaudan luo.
»Han oli vaipunut uneen. Ei missään valoa, ei elon merkkiä. Eilispäivästä saakka jatkunut tihkusade oli pehmittänyt liejuisen maan. Isot katokset levittivät mustat ja kosteat siipensä, muistuttaen hirviömäistä petolintua, joka suojaa kammottavaa hautomustaan, ja puiset parvekkeet pitkin valkeaa seinämää olivat kuin vatsoja, valmiina synnyttämään kihisevän joukon agoja ja ihmissyöjämäisiä piispoja.
»Koskaan ei hanimme ollut näyttänyt mielestäni noin synkältä. Minua värisytti ajatellessani, että olin tullut maailmaan ja kasvanut tuossa talossa. Ilmenikö jumalallinen oikeus kohtalossa, joka oli tuleva tämän isän lasten ja lastenlasten osaksi, isän, joka tahtoi taata omaistensa onnen sulkemalla silmänsä rikoksilta, joista koitui hänelle hyötyä.
»Ryhdyimme mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin. Han sijaitsi ylängöllä siinä missä kaupunkia kiertävä vallihauta muodostaa kulmauksen päätyessään Tonavaan. Hevoset piiloitettiin vallihautaan ja neljä miestä jätettiin vartioimaan niitä.
»Ylängön rinne on tässä kohden hyvin jyrkkä, mutta sitä peittävät juuret ja kinsteri, joista kiinnipitämällä voi kiivetä sen kuvetta. Miehemme asettuivat väijyksiin tähän pensastoon. Etäällä nukkui satama. Vain joku rakastunut turkkilainen lauleli surunvoittoista säveltä näkymättömän aluksen kannella. Siltä taholta emme pelänneet mitään. Kaupungin puolelta sensijaan oli vaara suuri, sillä Agan poliisi valvoi valppaana isännän huvitellessa. Onneksi yrityksellemme tuli huono sää avuksemme. Vartiat, jotka olivat etsineet suojaa katoksen alta, värisivät vilusta kuin uitetut koirat, huudellen heikolla äänellä yksitoikkoista hep, hep huutoaan. Mutta Cosma, joka oli uskomattoman uhkarohkea, meni päätä pahkaa erään vartian luo, kuljetti hänet käsipuolesta erään toisen luo ja kaatoi heille viinaryypyn. Joimme yhdessä. Vain kahden näiden susien keskellä me sitten jatkoimme kiertokulkuamme ja kokosimme vielä muutamia yövahteja, joille Cosma puheli iloisesti ja tarjosi juomaa. Muuan romanialainen vartia huuteli aivan lähellä seuruettamme tunnussanaansa:
— Näen sinut! Näen sinut!
»Cosma vastasi hänelle vartioiden suureksi riemastukseksi:
— Sinä et näe yhtään mitään! Tule mieluummin saamaan naukku!