— Minulla ei ole tässä mitään osaa… Teen, mitä käsketään. Kuten monet muutkin tulin Valakiaan koettamaan onneani. Kotiseudullani sanotaan, että täällä voi mehusaksastakin tulla pasha, jos vain…
— Jos vain suostuu tukahduttamaan lasten huudot, sillä aikaa kuin agat raatelevat heidän ruumistaan, eikö niin? kysyin minä, tarttuen hänen kurkkuunsa.
»Se oli ensimmäinen roisto, jonka käteni hekumoiden kuristivat.
»Saimme odottaa kauan suurriistaa. Ketään ei enää kuulunut tulevaksi. Tunkeutumalla taloon olisimme saattaneet herättää kokonaisen palvelija-armeijan, aiheuttaa kahakan, joutua vastakkain vaikka koko Poteran kanssa. Tiesimme, että mässäys päättyisi ennen aamunkoittoa; hirviöt eivät koskaan jääneet nukkumaan haniin, josta kaikki rikoksen jäljet poistettiin ennen aamua. Seuraavan lähetin oli siis annettava mennä noutamaan vaunuja.
Vetäydyimme pensaikkoon, mistä pidimme silmällä kolmenkymmenen askelen päässä olevaa palvelusväen ovea. Huhtikuisen yön kylmyys jääti veren suonissamme yli tunnin kestäneen odotuksen aikana. Viimein tuli ulos mies ja katosi kuin haamu. Menikö hän noutamaan vaunuja vai olivatko hänen isäntänsä alkaneet epäillä jotakin ja käskeneet hänen tuoda mukanaan vartioväkeä. Oli miten oli, me päätimme avata tulen, vaikkapa saisimme niskaamme kuinka mieslukuisen joukon tahansa.
»Pelkomme osoittautui puolittain perustelluksi. Kymmenen tai kaksitoista pyssyillä varustettua ratsumiestä pysähtyi oven eteen. He ympäröivät heti vaunut. Me hengähdimme helpotuksesta ja jäimme odottamaan. Sekunnit tuntuivat mielestämme pitkiltä. Viimeinkin nuo kolme satyyriä tulivat toinen toisensa jälkeen ulos ovesta, kolme suurta, kauhtanoihinsa kääriytynyttä, muodotonta raatoa, laahautuen vaivoin eteenpäin palvelijain tukemina. Ovi sulkeutui viimeisen jälkeen, vaunut olivat valmiit lähtemään liikkeelle juuri sinä hetkenä, jolloin sadat kukot täyttivät aamunkoiton keskeytymättömällä laulullaan.
»Yhtenä miehenä me silloin ponnahdimme ylängön kaltaalle, kuusitoista pyssyä sylki miesjoukkoon, kuusitoista pistoolinlaukausta kaatoi maahan kolmeneljännestä joukkueesta, jolla välin vaunut tekivät äkkinäisen puolikaarron ja paiskautuivat puuta vasten. Valkenevassa yössä näimme kuinka kaksi ratsumiestä ja yksi jalkamies pakeni päätä pahkaa. Muut makasivat maassa kuolleina tai haavoittuneina. Hänen pyhyytensä piispa, mahtava Aga ja 'urhea' sfetnic Dumitraki Carnu vedettiin käden käänteessä vaunuista, täysin selvinneinä humalastaan; kolme nuorasilmukkaa heitettiin kaulojen ympäri, ja niin me syöksyimme sikin sokin alas rinnettä, ainoana huolenamme päästä mahdollisimman pian hevostemme luo.
»Hohoi, te surevat vanhemmat, te lapset, jotka riiputte vavisten äitienne helmoissa! Ja tekin, te 'ihmissyöjät', jotka häpäisette kasvot, jotka Jumala loi omaksi kuvakseen! Tulkaa, juoskaa katsomaan heitukoiden hirtehistä saalista, kun he pyyhkäisevät pitkin Tonavan liejuista rantaa, laahaten hevostensa kavioiden perässä kolmea maan herraa! Tulkaa esiin, te kansan miehet, tölleistänne, ja te, pyövelit, kullatuista vuodekomeroistanne! Katselkaahan hiukan näitä kolmea muodotonta mahtimiestä, joiden silmät, suu ja korvat ovat tuketut savella…
»Kosto! Ole siunattu sen hyvän vuoksi, jota tuotat heitukkain sydämelle!»
Näin Elias päätti kertomuksensa. Hän vastasi toveriensa kättentaputuksiin kumartamalla Floarea Codrilorille, otti caciulansa ja pani sen päähänsä. Hänen kasvoillaan ei enää ollut jälkeäkään marttyyristä.