MUNKKI SPICA
»Annan sinulle puheenvuoron, Spilca. Kohota verhoa, joka peittää sinut silmiltämme, avaa arkailematta sydämesi, kerro meille elämäsi, ilosi, kärsimyksesi, vihasi!
»Floarea Codrilorin kehoitus näytti tulleen Spilcalle yllätyksenä. Hänen yläruumiinsa suoristautui äkkiä, kuten häveliään miehen, kun hän kuulee säädyttömyyksiä. Hänen pyöreät, teräksenharmaat silmänsä uhmasivat vakavina ympärilläolijoiden katseita, mutta vain tuokion; sitten hän käänsi levottomana päänsä luolan suuta kohti. Kauan hänen ajatuksensa harhailivat autiossa ja sumuisessa ulkomaailmassa, jolla aikaa hänen leveä, risaisen munkkikaavun verhoama rintansa ei näyttänyt lainkaan hengittävän. Polvia vasten nojaavat kädet eivät hievahtaneetkaan, liikkumattomat olivat niinikään sääret ja jalat, joita verhosivat karheat rievut ja jalkineet. Spilca oli jättänyt meille aineellisen minänsä. Vain hänen jäntevät, siistit kasvonsa, joita kehysti punertava, hyvin kammattu parta, sekä paljas päälakensa olivat täynnä elämää; vain hänen puolittain valossa oleva päänsä ilmaisi taistelun olevan käynnissä hänen sielussaan.
»Hitaasti hän sitten käänsi kasvonsa päällikön puoleen. Täyteläiset huulet liikahtelivat, mutta ne olivat kuivat; kokoonpuristunut kurkku äänteli jotakin käsittämätöntä. Tämä este näytti suututtavan munkkiheitukkaa. Hän kostutti huulensa ja alkoi puhua lujalla äänellä.»
MUNKKI SPILCAN KERTOMUS
»Ennenkuin minusta tuli munkki Spilca, olin rohkea tukkilainen Bistritza-joella. Tuohon aikaan ei päälakeni ollut paljas. Kaunis vaalea kica valui leveille hartioilleni, jotka minulla ovat jälellä vieläkin. Partaa ei minulla ollut. Kasvoni olivat kokemattoman nuorukaisen. Minulla ei ollut mitään syytä ummistaa surullisena silmiäni menneille muistoille. Huuleni osasivat nauraa pelkoa tuntematta. Olin 'tukkilais-Spilca'.
»Siitä Bistritzan kohdasta alkaen, mistä käy uittaminen lauttaa, aina sen suulle saakka, olivat Moldaun seudut minulle yhtä tutut kuin omat sormeni. Bistritza, ylpeä, villi ruhtinatar, jota Pruth ja Sereth kadehtivat, oli rakastettuni. Sen uoma oli epävakainen kehto, täynnä salakareja. Sen rannat kaksi aaltoilevaa, vaihtelevaa palmikkoa, täynnä yllätyksiä. Ensinmainittu kiusaa haltiatartaan, viiltelee hänen ruumistaan, jälkimmäiset lähestyvät toisiaan, usein uhkaavina, puristavat häntä, kuristavat häntä, pakoittavat hänet huutamaan. Sitten kaikki kolme päästävät hänet kuin yhteisestä päätöksestä. Silloin Moldaun kaunein joki, muuan koko maailman kauneimmista joista, levittäytyy mielin määrin, kuvastelee taivasta, joka on sen itsensä veroinen, ja hymyilee rakastettavasti asukkaille.
»Spilca, uhkarohkea tukkipoika, eli rakastettunsa elämää: milloin tämä oli puristuksissa, ahdingossa, pitelin minäkin puoliani virran pyörteissä ja me ulvoimme yhdessä; kun se jälleen virtasi vapaana ja tyynenä, katselimme sinistä taivaanlakea, ojentelimme jäseniämme auringonpaisteessa, ja kohtalon näin kuljettaessa meitä nautimme siitä, mitä ympärillämme tapahtui.
»Meitä ympäröi Luojan siunaama seutu, luvattu maa! Olkoonpa, että katseltavana on mutkikkaat ja tummavetiset vuolteet, joihin hämärtyvä ilta maalailee tuhansia värivivahteita, tai että eteen avautuu häikäisevässä valossa kylpevä maisema niittyineen ja karjoineen, taustanaan taivaanranta, kukkulat, metsät, — aina on tukkilaisen sielu kerkeä ihastumaan. Mikä ilo on laskettaa virran myötä! Kun taas nousin ylämaan talonpojan rattaissa, tunsi sydämeni toisenlaista iloa, joka ei suinkaan ollut edellistä vähäisempi. Puut olivat määräpaikassaan, rahat taskussani, terveys täydellinen, mielessä matkaamisen, juonnin, syönnin ja unen tarve. Mitä tarvitsee ihminen muuta?
»Ah, Spilca-poloiseni! Miksi et tyytynyt tuohon onneen?