»En tyytynyt siihen. En voinut. Se oli mahdotonta.
»Kristallikirkkaan Bistritzan rannoilla oli neitosia, jotka pesivät vaatteita ja lauloivat kohti kurkkua rakkaudesta, joko he sitten olivat kokeneet sitä tai ei. Noita peseviä neitosia oli aina ollut, mutta minä olin katsellut heitä vain viattoman nuorukaisen silmillä; inhimillisiä olentoja, joilla oli yllään hame housujen asemasta. Siinä kaikki. Näin oli pitkät vuodet. Minä hoilasin heille, kun lauttani solui hiljalleen myötävirtaan. Suurin osa heistä vastasi minulle. Jotkut olivat vaiti. Ja minä kuljin ohi. Muuanna päivänä en enää tehnytkään niin.
»Olin noin kaksikymmenviisivuotias. Luonnonlaatuni miellyttävä. Lihakset ja terveys kuin villisialla. Sillä vietin päiväni vesillä, join viiniä, söin kaksi okaa lihaa päivässä ja kaadoin jättiläispuita. Nenäni ei sietänyt muuta hajua kuin metsän.
»Eräänä päivänä joukko neitosia huusi minulle ensinnä. Ajattelin:
— Käyhän, Spilca, katsomassa noita vähän lähempää!
»Ja työnnälsin sauvallani lauttaa, niin että se törmäsi kovasti vasten rantaa. Siepaten mukaansa pesuvaatteet kaikki livistivät pakoon, lukuunottamatta yhtä tytöntynkää. Mutta siinä olikin silmilleni jotakin niin uutta, etten kyllästynyt sen katselemiseen. Tyttö oli noussut seisaalleen: paljaat sääret, lyhyt hame, valkoinen paita, jota hän puristi molemmin käsin rinnoilleen, vaalea, pieni pää ja nuo suuret syvät sinisilmät, jotka olivat minulle kaikkein uusinta Sultanassani.
»Hän katseli minua pelottomana, rehellisin silmin, mikä miellytti minua, ja sanoi samassa:
— Sinä et tule tekemään meille pahaa; sinä olet meikäläisiä.
— Tekemään pahaa? En toki! Te kutsuitte minua. Tässä olen.
»Sultana hymyili: