— Rauhoitu, Sultana! Taivutamme tädin muuttamaan kanssamme kauas täältä, Sutcheavan alueelle, missä kotini on. Siellä elämme onnellisina.
»Sultana hymyili surumielisesti:
— Sinä et näy tietävän, mikä valta on vainajilla niihin, jotka ovat heidät haudanneet… Täti antaisi mieluummin polttaa itsensä elävältä kuin jättäisi hautausmaansa.
»Kihlajaissunnuntainamme ei kapakanisäntä ikävyyksien pelosta pannut toimeen 'horaa'. Iltasoiton jälkeen menin mustalaisten puheille ja pyysin heitä olemaan läsnä päivällisillä, jotka syötiin läheisimpien tuttujen kesken, senjälkeen kun pappi oli kuuluttanut meidät. Kylän nuoret ryypiskelivät ja pakinoivat laimeasti. Osa heistä suhtautui tilanteeseen varovasti, kun taas toiset kuiskailivat minulle salavihkaa, että 'koko seutu iloitsi läksytyksestä, jonka olin tuolle 'koiralle' antanut'…
— Hän pelkää sinua. Te tukkipojat ja metsänhakkaajat olette vahvoja, sillä te olette vapaita miehiä, kun me taas elämme orjuuden ikeen alla. Teidän kova ja villi elämänne suojelee teitä ryöstöltä ja ruoskalta; meillä on talutusnuora kaulassa. Jos logofat suvaitsee antaa meille keväisin hehtaarin kylvömaata, saamme olla onnellisia, jollei, on meidän tehtävä päivätöitä yksinomaan hänelle. Siksi ei kukaan rohkene nousta häntä vastaan. Kauneimmat neitomme kulkevat ensin hänen kättensä kautta. Sitten me naimme heidät, useinpa vielä kohtu siunattuna.
»Illalla, kun noin tusinan verran sukulaisia ja ystäviä, pappi heidän joukossaan, istui pitkän, häikäisevän valkoisen liinan peittämän pöydän ympärillä, nousivat heille vedet silmiin avatessani lippaan, joka sisälsi kihlajaislahjani. Siinä oli beteala [jolla peitetään nuoren aviovaimon kasvot], kiertäen kuin kultainen vuo jalokivillä koristettuja korvarenkaita, jotka olin saanut perinnöksi äidiltäni; kaksi kallisarvoista sormusta; kaksi rubiineilla ja safiireilla somistettua rannerengasta, ja loppujen lopuksi kuuluisa salba [talonpoikaisnaisten kaulakoriste], jossa oli kolme suurta leftiä, kaksi Itävallan keisarillista dukaattia, neljä venetsialaista dukaattia, neljä polin, kuusi Turkin puntaa ja kymmenen galbenia.
»Kaikki olivat liikutettuja, lukuunottamatta tätiä, joka ajatteli rakkaita vainajiaan, ja morsiantani, joka ei uskonut onnemme unelmiin. Valkoisiin puettu Sultana katseli kuin arka kyyhkynen vuoroon lahjalipasta, vuoroon minun hymyileviä silmiäni. Jokainen pani parastaan karkoittaakseen hänen synkät aavistelunsa. Pappi luki hartaan rukouksen ja siunasi avioliittoaikeemme. Päivällispöydässä laskettiin leikkiä. Mustalaiset soittivat. Kummitäti kehoitti Sultanaa tuomaan nähtäväksi morsiuskapionsa. Hän teki sen koneellisesti. Ilakoivat naiset hyökkäsivät sendukien kimppuun: kauniisti kirjailtuja päivä- ja yöpaitoja, liinoja, tyynynpäällisiä, peittoja, pyyheliinoja vedettiin esiin ja leviteltiin ympäri huonetta. Sultana alistui aika ajoin hymyilemään.
»Puoliyön maissa pois lähtiessäni kysyin morsiameltani:
— Sultana, mistä nämä synkät ajatukset?
— Ne eivät ole synkkiä ajatuksia, Spilca; minä tiedän tuottavani sinulle onnettomuutta. Näen sen tulevan.