»Painoin hänet lujasti rintaani vasten. Hän nojautui minuun täynnä hellyyttä. Polttava kyynel putosi kädelleni. Sitten tieni peitti kuusimetsän tuoksu ja lauha elokuinen yö.
* * * * *
Syyskuun loppupuolesta saattoi jo päätellä, että talvi tulisi aikainen ja ankara, ja eräänä koleana sadepäivänä saavuin kylään, joka sijaitsi kymmenen kilometrin päässä morsiameni kodista. Paloin halusta saada nähdä hänet kuusipäiväisen poissaolon jälkeen. Minulla oli kaikenlaisia ostoksia tehtävänä häitä varten, jotka oli määrätty vietettäviksi lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kuluneen kuukauden aikana ei Sultanan käytös ollut lainkaan muuttunut. Kaikissa hänen toimissaan ilmeni varovaisuutta, vakavuutta, innostuksen puutetta, melkeinpä kylmyyttäkin. Jollen olisi ollut niin varma hänen vilpittömyydestään, olisin syyttänyt häntä välinpitämättömyydestä. Mutta olin vakuutettu siitä, että hän kärsi. Hän ei tahtonut sanallakaan houkutella vanhusta lähtemään kotiseudultaan. Kaikki minun yritykseni tädin taivuttamiseksi olivat turhat; hän puhui itsepintaisesti vain vainajistaan. Alistuin tähän siinä toivossa, että hänen loppunsa ei enää olisi kaukana.
»Seikka, jota pidin ilahduttavana, oli logofatin katoaminen. Sen päivän jälkeen, jolloin olin potkaissut häntä vatsaan, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Sanottiin hänen olevan sairaana. Jotkut väittivät pelon pitävän häntä loitolla. Sultana yksin oli vakuutettu siitä, että tuo 'koira' hautoi hirvittävää kostoa.
— Pelkään kaikkea, mutta olen varma vain onnettomuudesta; tulkoonpa se miltä suunnalta tahansa, tiedän, että se kohtaa meidän onneamme, ja että sinä kärsit siitä eniten.
»Noiden sanojen jälkeen olin eronnut Sultanasta edellisenä sunnuntaina. Näkisimme toisemme jälleen vasta seuraavan viikon lauantaina. Minut pakoitti tähän pitkään eroon suuren tukkilautan kuljetus Bistritza-joella, sekavien tilien selvittely matkan päätyttyä sekä eräiden tarpeiden osto, joita oli vaikea saada. Nyt olin matkalla ylämaahan pitkin jokivartta. Minulla oli nälkä. Olin väsynyt. Kaksi jättiläismäistä vahakynttilää, jotka kumpikin painoivat kolme okaa ja joiden oli määrä palaa vihkimistilaisuudessa, rasittivat minua ylen määrin. Koskaan eivät kantamani hirret olleet niin painaneet olkapäitäni. On totta, että huoli niiden katkeamisesta oli suurena tekijänä väsymyksessäni. Vaikka en juuri olekaan taikauskoinen, alkoi tämä painavuus tuntua minusta epäilyttävältä. Mieleeni muistui muuan äitini uskomus: vihkiäiskynttilä, joka 'käy painavaksi', on onnettomuuden merkki; se aviopuolisoista, jonka kynttilä kuluu eniten juhlamenojen aikana, kuolee ensiksi. Ja niinpä olin valmis kuuntelemaan ties mitä sisäistä ääntä. Karkoittaakseni mustat mietteet pysähdyin kylään levähtääkseni, murkinoidakseni, ja ilahduttaakseni hiukan mieltäni. Ravintolanpitäjä oli tunnettu hilpeydestään. Kas niin! Helvettiin koko taikauskoisuus!
»Niin juuri, helvettiin! Mutta elämässä käy usein niin, ettei se, mitä ympärillämme tapahtuu, ole omiaan karkoittamaan taikauskoamme.
»Avaan kapakan oven. Huoneessa on kuusi talonpoikaa ja isäntä. Kaikki seitsemän lakkaavat keskustelemasta ja käyvät äänettömiksi huomattuaan minut. Olin kuitenkin ennättänyt kuulla erään heistä sanovan:
— Poika parka! Hän on surkuteltava!
»Panen pois reppuni ja kynttilät ja kysyn: