»Niin, kahdet häät, tiedättekös! Sillä minun ja Selinan avioliitto oli yhtä varma ja tosi kuin köyhyytemme…
»Voi sinua, Stavraki!» huudahti ystävä-parkani. »Saat ottaa vielä monta askelta, ennenkuin opit tuntemaan elämää!»
Hän oli hyvä ennustaja. Selina saapui. Hän oli tumma, komea, tuuheatukkainen kaunotar, jonka silmänurkassa piili paholainen. Hän oli vilkas kuin elohopea, mutta sielultaan kauppasaksa ja älyltään vain naikkonen. Ensi päivästä alkaen hän herätti meissä pelkoa. Hänen kiitoksensa kuivuivat lyhyeen. Meidän elämämme oli hänen mielestään inhoittavaa, ja hän melkein moitti meitä äitinsä kurjuudesta. Ylenkatseensa hän toi ilmi vuokraamalla asunnon itselleen, vieraili päivittäin neljännestunnin luonamme ja antoi Set Amralle naurettavan pienen rahasumman, joka oli tarkoitettu meille »korvaukseksi». Puettuna vierasmaalaisiin pukuihin ja jalokiviin hän levittäytyi kuin kauppatavara kateellisten kyläläisten katseltavaksi.
Eräänä päivänä eräs naapurivaimo riensi kertomaan meille, että komea herra oli tullut vaunuilla Beirutista Selinaa tervehtimään. Selinaa, minun luvattuani, minun morsiantani!…
»Ah, Barba Yani, kuinka elämä onkaan täynnä pettymyksiä!» vaikeroin minä painaen pääni ainoan vilpittömän ystäväni olkaa vasten.
»Etkö tietänyt sitä, Stavraki?… No niin, opi se uudelleen. Ja ota sillävälin ibrikisi, hae esille minun kojeeni ja lähtekäämme! Lähtekäämme: onhan maa vielä kaunis!»
Me lähdimme, jättäen Set Amra-paran kyyneliin. Ja kolme kuukautta pääksytysten me kiertelimme Libanonin mainioita seutuja, juoden sen kirkkaista lähteistä ja juottaen libanonilaisille ikuista salepiamme.
»Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» »Stavraki, eikö maa ole kaunis?»
»Voi, Barba Yani! Olet oikeassa!…»
* * * * *