»Kautta rehellisen katupojan kunnian! Minä seuraan teitä!»
Stavro ponnahti pystyyn kuin simpanssi ja huudahti:
»Paiskaahan kättä, sinä lemmensairaan romaniattaren ja vallattoman seikkailijan poika!… Olet esivanhempiesi kunniakas jälkeläinen…»
»Mitäpä sinä tietäisit esivanhemmistani?»
»Oh, ainakin sen, että he varmasti olivat kelpo katupoikia!»
Tämän sanottuaan Stavro syleili maalaria, ja tarttuen häntä käsipuolesta vei hänet mukaansa, sanoen:
»Nyt pian kertomaan Nikolaille tämä hyvä uutinen!… Lähdemme viimeistään huomeniltana, sunnuntaina, ehtiäksemme S:ään tiistaiaamuksi varaamaan itsellemme hyvän paikan. Sinne on päivän ja kahden yön hevosmatka. Hevonen kulkee käyden tai juosta hölkyttelee voimiensa ja majapaikoissa meille tarjottujen viinien laadun mukaan».
* * * * *
Markkinakaupustelijan ja hänen toverinsa ilmestyminen sokerileipurin luo aiheutti tiukan keskustelun. Kir Nikolai ymmärsi Stavron äänekkäästä elehtimisestä, että tämä oli mielestään tehnyt oikean löydön; Stavro lasketteli turkinkielellä sellaisen sanatulvan, että henkeä salpasi. Mikael, joka oli perillä asiasta, sekaantui riitaan, Adrienin suureksi ihmeeksi, hän kun ei ymmärtänyt tästä kaikesta sanaakaan. Mikaelin vakavan vastauksen johdosta hän näki Kir Nikolain kohauttavan olkapäitään ja Stavron tyyntyvän, mutta huudahtavan heti moitteettomalla kreikankielellä:
»Älkää huoliko siitä, mitä hänen äitinsä sanoo, oi 'pedia-meu' (lapseni)!… Jos minun viisikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt mukautua äitini elämään, en olisi koskaan tullut tietämään, kuinka aurinko nousee ja laskee sen vallihaudan takana, joka muinoin kiersi kaunista Brailaamme. Nähkääs, ystäväni, kaikki äidit ovat samanlaisia: he tahtoisivat, että heidän lapsensa tyytyisivät heidän pieniin vaivaisiin iloihinsa ja ikävyyksiinsä, jotka ovat niin tuiki vailla viehätystä. Ja sanokaapa minulle, teemmekö väärin siinä, että olemme sellaisia, miksi olemme luodut? Vai mitä, Adrien?»