Adrien veikkoseni!… Sinä vapiset… Rattailla, jotka vierivät eteenpäin valtatiellä, tyynyllä istuen, vierelläsi oikealla Stavro, joka hoputtaa hevosta juoksuun ja laulelee armeniankielellä, ja nojaten Mikaelin olkapäähän, joka polttelee vaieten vasemmallasi — sinä vapiset, kelpo ystäväni. Mutta et sinä kylmästä vapise! Vapisetko ehkä pelosta? Vai värisetkö ehkä — puristuneena näiden elämäsi kahden pahanhengen väliin — tuntiessasi kohtalosi henkäyksen, joka kuljettaa sinua ei vain kohti S:n markkinoita, vaan vieläpä kohti elämäsi suurta markkinatoria, elämäsi, joka tuskin on alkanut.
Kauan, kauan Stavro valittaen lauleli armeniankielellä ajaessaan myrskyä ennustavassa hämyssä viertotiellä, joka puiden reunustamana kulki poikki viljavainioiden suorana kuin jännitetty köysi. Kauan Mikael ja Adrien kuuntelivat ymmärtämättä sanaakaan, mutta tuntien kaiken. Sitten yö yllätti heidät ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kylä seurasi kylää, maja majaa, murheen ja onnen kurjia pesiä, pimeyden peittämiä ja maailman unohtamia. Rattaisiin kiinnitetyn lyhdyn liekkuva valo paljasti yöllisiä näkyjä, maalaisia ja surkeita, joita se hetken valaisi ja jotka katosivat iäksi; jossakin haukkui kiukkuinen koira; toisaalla kohotettiin ikkunaverhoa, ja näkyviin tulivat pimeään tähystävät ihmiskasvot; vanhoja hökkeleitä rikkinäisine ja sateiden mustaamine olkikattoineen; pihoja kaatuneine aitauksineen.
Noin joka kahden tunnin kuluttua Stavro pysähtyi majatalon edustalle, taputteli hevosta, pisti sille kaurapussin päähän ja peiton selkään, ja astui sitten meluavasti sisään toveriensa seuraamana. Hän muuttui kerskailevaksi ja suulaaksi, lasketteli huvittavia kompasanoja ja taputteli joskus tuttavallisesti jotakin talonpoikaa päälaelle. Tilattuaan sitten »litran ja lasin isännälle», hän pyysi tältä kohteliaasti tupakkakoteloa, kiersi itselleen savukkeen ja pudotti kiitokseksi kotelon maahan, vakavana kuin pappi.
Adrien huomasi, kuinka Mikael, joka oli tuntenut Stavron vain pari päivää, tarkasteli tätä salavihkaa ja lakkaamatta. Käyttäen hyväkseen Stavron lyhyttä poissaoloa hän sanoi kreikaksi ystävälleen:
»Mikä juuttaan ilveilijä!… Millaista melua tyhjästä!…»
Mikael kuiskasi vastaan:
»Hän tahtoo tuolla melulla salata jotakin, en vain tiedä mitä… Joka tapauksessa hänellä on jotakin salattavaa».
* * * * *
Seitsentuntisen, melkein yhtämittaisen ajon jälkeen saavuttiin puoliyön tienoissa lopen uupuneina ja hienon sateen vihmoessa X:n kylään, josta ei voinut eroittaa muuta kuin koirakopin, mistä liuta hurjia koiria hyökkäsi raivokkaasti hevosen kimppuun. Stavro pieksi niitä säälimättömästä ruoskallaan ja ohjasi rattaat varmasti porttia kohti, johon hevonen puski päänsä, ollen vähällä kaataa rattaat.
Istuimeltaan hän huusi majatalon pitäjän ikkunaan päin: