»Jos tupakoitte, varokaa tulta», sanoi isäntä lähtiessään, vieden mukanaan kynttilän ja tulitikut. Viisi minuuttia myöhemmin kaikki kolme nukkuivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä matkaa jatkettaessa alkoi Stavro kertoella näin:
»Vuoden 1867 paikkeilla, hiukan senjälkeen kun ruhtinas Kaarle oli noussut valtaan, palasin minäkin maahani, mutta en ruhtinaana. Minä palasin sisareni romanttisesta katoamisesta murtuneena ja sen seikkailevan elämän turmelemana, jota olin viettänyt etsiessäni häntä kaksitoista vuotta läpi Anatolian, Armenian ja Euroopan Turkin. Ikäväkseni en voi alkaa kertomalla teille lapsuudestani, sisareni surullisesta kohtalosta ja niistä luonnottomista oloista, joissa elin. Se kestäisi liian kauan. Ehkä teen sen joskus, jos vielä silloin puristatte ystävinä kättäni. Jollette taas sitä tee, on se minulle aivan yhdentekevää.
Olin siihen aikaan kaksikymmenviisivuotias, minulla oli hiukan rahaa ja puhuin kolmea itämaista kieltä, mutta olin melkein kokonaan unohtanut romaniankielen. Lapsuusajan tuttavat eivät minua enää tunteneet ja se oli minulle mieleen: tahdoin pysyä tuntemattomana. Sitäpaitsi minulla oli Turkin kansalaisen paperit. Kun lisäksi puhuin huonosti kieltäni, pidettiin minua muukalaisena.
Miksi palasin maahani? Ilman aikojani ja tärkeästäkin syystä. Ilman aikojani, koska juureni jo olivat irtautuneet sen maan kamarasta, jossa olin ensi kertaa nähnyt päivänvalon, ja koska viihdyin hyvin vierailla mailla. Tämä viihtymys oli kuitenkin vain näennäistä. Vietin vapaata, mutta paheellista kulkurielämää. Naisista tunsin vain sisareni ja äitini: puoliso tai rakastajatar oli minulle tuntematon. Ja kuitenkin minun haluni paloi heihin, mutta pelkäsin lähestyä heitä. — Tällaista te ette käsitä. Mikael!… Kuinka paljon vääryyttä elämässä tehdään! Nähdessään raajarikon, jolta puuttuu jalka tahi käsi, ei kukaan häntä solvaa, mutta jokainen peräytyy, kukaan ei tunne sääliä sielullisesti raajarikkoista kohtaan!… Ja häneltä puuttuu kuitenkin se pylväs, joka kannattaa elämää. Se puuttui minulta. Palasin Romaniaan pyytääkseni sitä niiltä, joiden elämäntavat ovat paremmin todellisen aistielämän mukaiset. He antoivat sen minulle, mutta suotuaan minun vain hetkisen tuntea sen tukea, he riistivät sen minulta äkkiä, häpeällisesti, syösten minut jälleen paheeseen. Se tapahtui näin:
Heti palattuani ryhdyin entiseen ammattiini salepgdi'na [salep-jauhoista valmistetun kuuman juoman myyjä Itämailla] kierrellen markkinoilta markkinoille, mutta vain ulkopuolella Brailaa, sen ympäristöllä ja etäämpänäkin. Kaupungissa ei kukaan tietänyt ammattiani. Salep-jauhon ostin salaa eräältä turkkilaiselta, uskotellen olevani hänen maanmiehensä ja antaen hänen tietää vain niin paljon kuin halusin. Niinpä tein työtä vähän ja ansaitsin hyvin, etenkin kun saatoin turvautua säästöihini, jotka kannoin vyössäni. Nyt aloin solmia tuttavuuksia.
Kävin puettuna kuin ghiabour [varakas mies], ja tarjosin siekailematta lasin viiniä milloin yhdelle milloin toiselle, ja niin keksin eräänä päivänä vanhan Brailan esikaupungissa hyvän viinin ja samalla sen, mitä olin etsinyt maahantulostani lähtien (melkein vuoden): viiniä tarjosi usein kaunis »crasmaritza», ravintolanomistajan tytär. Ja minusta tuli tuon hyvän viinin uskollinen nauttija ja niiden salamoiden uhri, jotka leimahtelivat ihailtuni silmistä. Mutta minä olin varovainen: perhe oli jäyhä ja hyvin rikas. Lisäksi se ei rakastanut muukalaisia, vaikka sen rikkaus olikin lähtöisin heistä.
Ensi tehtäväni oli siis hankkia kiireesti romanialaiset paperit, mikä Pyhän Bakshishin [juomaraha] maissa on helppoa. Vuorokaudessa on »salepgdi Stavro» haudattu ja minusta tulee Domnul Isvoranu, »kuparituotteiden kauppias Damaskuksesta». Nimi ja arvo miellyttävät. Ollaan kohteliaita ja huomaavaisia. Talossa ei ole emäntää. Isäntä on vanha, vakava ja potee jalkojaan.
Kolmen kuukauden kuluttua minut pidätetään eräänä iltana aterialle perheeseen. Tutustun tätiin, joka hoitaa äidinvirkaa ja hukuttaa tyttären hellyyteensä. Mutta ennen kaikkea totean, että on aina hyvä valehdella vain puolittain. Pöydässä tapasin kaksi veljeä, suuria ja vahvoja kuin teloittajat, jotka sattuivat olemaan damaskolaisten mattojen ja kuparien myyjiä Galatzissa. Onneksi tunsin Damaskuksen ja heidän ammattinsa paremmin kuin he itse; olin usein kaupitellut tuon maan mattoja ja kupariteoksia.