Aterian aikana minä puhun, kerron tarinoita ja näkemiäni; kuvaillen erikoisesti sitä kurjuutta, mikä liittyy näihin Damaskuksen mattoihin ja kupariesineihin, jotka ovat tykkänään viisivuotiaiden lasten ja puolisokeiden vanhusten kätten työtä, ja joista edelliset ansaitsevat kaksi metelikiä (kymmenen penniä) päivässä, tietämättä tuskin mitään lapsuudesta, ja astuvat elämään kärsimykseen portin kautta; viimemainitut nääntyen nälkään, osattomina vanhuudelle kuuluvasta levosta ja rauhasta.
Tarinani huvittavat neitiä, ja niiden surullinen puoli hellyttää hänet kyyneliin. Mutta toisten sydämet ovat kovat, he ottavat tarinan vain tarinana. Tämä on minulle epämieluista, vieläpä siinä määrin, että olen vetäytymäisilläni pois. Mutta ajoissa muistan, etten tule tähän taloon mennäkseni naimisiin kaikkien kanssa. Tyttö oli mieleiseni ja hänet tahdoin naida.
Seurusteluni tytön kanssa rajoittui siihen, että kerroin hänelle kaskuja ja tarinoita.
Kaksi kuukautta tämän ensimäisen päivällisen jälkeen saatoin pitää itseäni perheen läheisenä tuttavana. Ilmapiiri tässä perheessä, jolla tuskin oli mitään suhteita, oli tukahduttava, mutta ainoa, joka oli siihen menehtyä, oli tuo vilkas olento, jota rakastin. Joka ilta vietin hänen luonaan pari kolme tuntia tarinoiden, runoja lausuen tai laulellen itämaisia lauluja, sointuvia ja valittavia. Tätiä ja isääkin tämä huvitti, mutta tyttö oli hulluna ihastuksesta… Hän halusi kuulla lisää, yhä lisää…
Isä oli karkoittanut myymälästä kaikki häiritsevät ostajat, kaiken melun, ja harvat poikkesivat sisään tilaamaan jotain nautittavaa. Myymälän takana olevassa huoneessa, johon johti lasiovi, istui täti, perheen kaikki kaikessa, korjaillen liinavaatteita ja pitäen uudinten lomitse silmällä huonosti valaistua myymälää. Neiti ompeli jotakin korutyötä tai nypläsi pitsiä, isän lojuessa sänkykomerossa torkkuen, joskus vaikeroiden ja joskus kuunnellen minua. Hän olisi typeryydellään voinut saattaa lampaankin epätoivoon. Istuen sohvalla hänen lähellään kerroin kaikenlaista, mikä oli suunnitelmilleni edullista, ja hän nieli kaiken.
Näin pääsin helposti perille hänen heikosta puolestaan: hän tarvitsi neuvokkaan miehen jatkamaan liikettä, ja sellaisen hän näki minussa. Tiedetäänhän, ettei romanialaisesta ole kauppiaaksi; hän on vain maan orja. Kun hän tahtoi antaa tyttärensä liikeasioihin perehtyneelle miehelle, ja kun toisaalta vain ulkomaalaiset pystyivät noina aikoina menestyksellä harjoittamaan kauppaa, oli hän sitäkin tyytyväisempi tavatessaan maanmiehen, joka oli kokenut maailmaa, osasi vieraita kieliä, kykenipä vielä neuvomaan hänen molempia poikiaankin, jotka olivat yhtä typeriä kuin hän itsekin. Olin aina ihmetellyt itsekseni, kuinka nämä paksupäät olivat voineet hankkia sellaisen omaisuuden, kun sain kuulla, että manalle mennyt äiti oli ollut ensiluokkainen liikekyky. Tyttö oli hänen luonteisensa; mutta äidin kuoltua talo oli vaipunut uneliaisuuteen.
Minun mukanani tuli taloon hengitettävää ilmaa; kukin noista viidestä hengitti sitä omalla tavallaan. Vanhus ja hänen molemmat poikansa, jotka viettivät joka toisen sunnuntain perheen piirissä, elehtivät kuin puolihullut ja olivat tukehduttaa minut kysymyksillään, jotka koskivat liikeasioita, vain liikeasioita. Pannakseen rehellisyyteni koetukselle he eivät keksineet mitään sen nerokkaampaa, kuin että lainasivat minulta rahasumman; joskus he taas itse lainasivat minulle. He olivat minuun näissä molemmissa suhteissa tyytyväisiä, ja minä päättelin mielessäni, että typeryys ja raha olivat totisesti kaksoisveljiä. Nämä kolme olivat muuten yhtä maata.
Vanha nainen, kuolleen perheenäidin sisar, ei nauranut ja itki vieläkin vähemmän. Sensijaan hän usein uteli liikeasioitani. Aluksi torjuin hänen kyselynsä, sillä huomasin hänen epäilevän minua. Sittemmin, rohkaistuneena noiden kolmen kunnon miehen luottamuksesta, selostin laajasti, kuinka liikeyritykseni parina viime vuonna olivat sujuneet huonosti tarpeellisen pääoman puutteessa. Tässäkin valehtelin vain puolittain, sillä mitähän olisinkaan saanut aikaan, jos minulla olisi ollut käytettävänäni runsaasti rahoja!… Tuona ajankohtana oli ulkomaisten kupariteosten kauppa kaikkein tuottavinta. Vastaus tyydytti, sillä enhän koskaan ollut sanonut olevani rikas.
Mutta sydämeni ilo oli kiintymykseni kauniiseen Tincutzaan. Hän yksin ymmärsi ja rakasti minua, hän yksin sai minut kestämään ja toivomaan tässä epätoivon talossa.
Vapaana miehenä, joka ei jumaloinut rahaa, ja tottunut kun olin hengittämään keuhkoihini elämän suuria tuulia, jotka lakaisevat pois luonnon myrkylliset tautipesäkkeet, viivyin tässä talossa, jossa kaikki oli itsekkyyden ja typeryyden saastuttamaa, vain hänen vuokseen, joka kaikin voimin kurkoitti vapautta kohden.