Usein jäimme melkein kahden. Täti meni levolle, sillä hän nousi aikaisin. Ja silloin, — istuen lähellä isää, josta ei tietänyt, vaikeroimisesta huolimatta, nukkuiko hän vai valvoi — Tincutza sanoi minulle, ompeluksensa yli kumartuneena ja luoden minuun katseen, joka pysähdytti vereni:
»Kertokaa minulle jotakin, herra Isvoranu, jotakin surullista…»
Isä huusi:
»Ei, ei surullista! Se ellostaa mieltäni!…»
»No niin, jotakin iloista sitten», lisäsi tyttö surumielisenä.
»Kerron jotakin, joka sopii kaikille», sanoin minä. »Viime vuonna olin tavaroineni markkinoilla Jalomitzan [eräs Romanian joki] rannoilla. Niinkuin tiedätte, on markkinoilla viisasta olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Siellä tehdään pian tuttavuuksia ja unohdetaan ne yhtä pian, mutta markkinakaupustelijat tapaavat helpommin toisensa jälleen kuin kuollut papin, joka hänet on haudannut…»
»Kas, sepä ovelaa», mutisi vanhus.
»Noudatin siis tuota viisasta käytöstapaa, ja kerronpa, mitä minulle tuona päivänä sattui. Olin joku aika sitten tutustunut kaupustelijaan, nimeltä Trandafir, mustalaiseen, joka oli myyvinään helminauhoja, mutta todellisuudessa koetti houkutella herkkäuskoisia markkinamiehiä korttipeliin, joka tunnetaan nimellä: kolme korttia. Kerta kaikkiaan, Trandafir oli veijari. Mutta tuo veijari herätti minussa mielenkiintoa. Hän tuli ja nojautui rattaitani vasten, kaulanauhat pujotettuna käsivarrelle, poltteli piippuaan sanaakaan sanomatta, ja syljeskeli, kunnes olin inhoten ajamaisillani hänet tiehensä. Silloin hän hävisi väkijoukkoon, huudellen »Helminauhoja! Helminauhoja!» Mutta hänen silmänsä etsiskelivät maalaisia, jotka soveltuisivat osakkaiksi peliin, ja ken siihen ryhtyi, lopetti tyhjin taskuin. Tahtoen neuvoa häntä ansaitsemaan elatuksensa kunniallisemmin, ehdotin hänelle kerran, että hän muuttaisi ammattia.
»Mitä?» vastasi hän, »tahtoisitko minusta toveria?»
»En, sanoin minä, toveria en sinusta tahdo, mutta voisin tehdä sinusta salepgdin. Sillä ansaitsee hyvin.