»Vai ansaitsee hyvin!» huudahti hän. »Salepillasi en koskaan ansaitsisi kylliksi, voidakseni puolivuosittain liittää uuden dukaatin kauniin Mirandani kaulaketjuun, joka on tehty riikin dukaateista. Ja silloinpa, poikaseni, hän lähtisi luotani, sillä rakkaus on häilyväinen!… Myönsin hänen olevan oikeassa: salep ei tuota dukaatteja, kun sensijaan hänen »kolme korttiaan»… no niin, hänen »kolme korttiaan» tuottivat hänelle tuona päivänä, josta puhun, viisi kahdentoista frangin dukaattia vähemmässä kuin iltapäivässä. Mutta nuo dukaatit aiheuttivat hyvin huvittavan jutun: putipuhtaaksi tyhjennetty nuori talonpoika ei päästänytkään Trandafiria käsistään, ja nuo molemmat, ajettuaan toisiaan vimmatusti takaa pitkin kenttää, päätyivät minun luokseni, pyytäen minua rauhantuomariksi. Talonpoika sanoi: »Jollei hän anna rahojani takaisin, on hänen opetettava minulle ammattinsa; niinpä niin, ammattinsa. Minä teen niinkuin hänkin». Trandafir kohautti olkapäitään: »Hän on hullu, tuo mies! Mikä meteli! Mikä meteli!» — — »Niin, ukkelini», sanoi toinen, »rahani tai ammattisi! Ei kannata olla rehellinen. Teen niinkuin sinäkin!» — »Mutta sinä et ole rehellisempi kuin minäkään», huusi Trandafir. »Sinä tahdoit voittaa rahani, mutta minä olin ovelampi, ja voitin sinun rahasi, siinä kaikki». — »Niinpä niin», myönteli talonpoika, »en ole ollut paljoakaan sinua rehellisempi. Siksipä annankin sinulle dukaatin, kunhan annat minulle neljä muuta takaisin. Jollet sitä tee, niin heittäydyn Jalomitzaan, ja se on synti… Minulla on kotona nuori vaimo yksinään…Me rakastamme toisiamme… Ja nuo viisi dukaattia riippuivat hänen kaulanauhassaan. Minä otin ne, ostaakseni kaksi hevosta ja viljelläkseni maata…»
Trandafir hypähti ilmaan kuin raudalla poltettuna. »Mitä?» huusi hän. »Sinä roisto, riistätkö vaimosi dukaatit ostaaksesi itsellesi hevosia? Sinä et ansaitse vaimoa, jolla on kaulanauha dukaateista!» — »Mitäs saatoin tehdä?» vaikeroi nuori mies. — »Mitäkö tehdä?» raivosi mustalainen. »Olisit mennyt varastamaan ne kolmen peninkulman päähän kotoasi, ja jättänyt dukaatit vaimosi kaulaan!» Ja minun puoleeni kääntyen Trandafir sanoi: »Oletko koskaan nähnyt noin tyhmää romanialaista…» Tämän sanottuaan hän vaipui mietteisiinsä, poltteli ja sylki. Talonpoika itki kädet kasvoilla. Silloin kävi näin: Trandafir kääntyi mieheen päin, kiskaisi kädet hänen kasvoiltaan ja nopeasti kuin jos salama olisi iskenyt, sivalsi häntä kahdesti korvalle. »Miksi lyöt minua?» huusi mies. — »Koska olet hölmö… En voi nähdä miehen itkevän», vastasi mustalainen, pyöritellen kiiluvia silmiään kuin paholainen. »Kas tässä ovat nuo viisi dukaattia ja palaa tänä yönä kotiisi, mutta pysyttele pyssyn kantaman päässä kylästä, valtamaantiellä. Aamun sarastaessa tuon sinulle nuo kaksi hevosta ja annan sinulle vielä kaksi korvapuustia. Ja tämän teen opettaakseni sinulle, ettet enää toiste, kajoa kauniin naisen dukaatteihin, muussa tarkoituksessa kuin lisätäksesi niitä». Puoli vuotta tämän seikkailun jälkeen tapaan Trandafirin Naziruun vievällä tiellä. Hän oli ratsain, minä rattailla. Sivuuttaessamme toisemme kysyn häneltä: »Oletko pitänyt sanasi, Trandafir?» — »Olen», vastasi hän minulle, »annoin hänelle kaksi hevosta ja kaksi korvapuustia».
* * * * *
Isä oli kertoessani nukahtanut, mutta Tincutza oli liikutetumpi kuin koskaan ennen. Silloin huomasin olevani ensi kertaa elämässäni yksin kauniin tytön kanssa, joka katseli minua rakastunein, kostein, säteilevin silmin. Kumartuen minun puoleeni, hän tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka oli sointuvampi kuin viulun:
»Sanokaahan, herra Isvoranu: voisitteko te rakastaa niinkuin mustalais-Trandafir?…»
En voi sanoa, polttiko vai jäätikö hänen kätensä minua, mutta sen vain tiedän, että minut valtasi yht'äkkiä pakokauhu, päätäni huimasi kuin jos olisin pudonnut katolta, ja muitta mutkitta sieppasin hattuni ja syöksyin ulos.
Hän piti menettelyäni kujeiluna ja nauroi kovin nähdessään minut seuraavana päivänä. Mutta minä olin lohduton: naispelkoni ilmeni voimakkaampana kuin milloinkaan. Kaikki toivo kuukausia kestäneen tuttavallisuuden hyväätekevästä vaikutuksesta häipyi pois. Minä olin yhä edelleen sielultani rampa.
Mutta aivan kuten on hevosten laita, jotka pelkäävät tulta, aloin minäkin uskotella itselleni, että pitelemällä liekkiä nenäni edessä, en lopulta sitä enää pelkäisi. Ja kukapa ties? Mitä me oikeastaan tiedämme ihmisluonnosta? Vähemmän kuin eläimet!… Jos minulla olisi ollut tilaisuutta viihdyttää luonnottomia viettejäni ja kesyttää villiytyneitä vaistojani olisin ehkä löytänyt tasapainon. Mutta siihen olisi tarvittu ihmisten hyväntahtoisuutta ja olosuhteiden myötävaikutusta. Ei edelliset enempää kuin jälkimmäisetkään huolineet pelastaa ihmistä. Jälkimmäiset ovat tehneet minusta köyhän miehen, kun taas edelliset eivät nähneet muuta kuin oman itsekkyytensä. Seurauksena oli, että puskimme päämme murskaksi seinää vasten. Mutta meistä kahdesta olin minä surkuteltavampi.
En olisi tahtonut pyytää Tincutzan kättä, ennenkuin olin varma siitä, että luonteessani alkoi tuntua tervehtymisen oireita. Mutta silloin ilmestyi näyttämölle kilpakosija, joka saattoi asemani vaaraan. Tyttö huusi ääneensä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, ja silloin isä kysyi, mitä minä ajattelin asiasta.
Mitäkö minä ajattelin? Pelkkä naimisiinmenon ajatuskin syöksi minut kadotuksen kauhuihin!… En voinut vastata mitään… Olin välttelevä, hämmentynyt… Ylpeydessään loukattu Tincutza vuodatti kyyneleitä, jotka raatelivat sydäntäni. Isä arveli hämminkini johtuvan siitä, etten ollut »rikas mies», ja lohdutteli minua: