»Kunhan teette täällä työtä, olette vielä rikas jonakin päivänä!»
Ymmärrättekö? He luulivat minun etsineen rikkautta heidän talostaan.
Näin teki perikato tuloaan ja minä kuljin suoraan sitä kohti: pyysin Tincutzan kättä. Hän riemuitsi, talo heräsi horrostilastaan, mutta minä, minä tunsin olevani hukassa. Kosintaani seuraavat päivät muistuttivat kuolemaan tuomitun viime hetkiä. Tincutza oli ihastuksissaan.
»Mielenliikutusko teidät noin herpaisee?» sanoi hän minulle eräänäkin päivänä, »kuinka onnellinen olenkaan!»
Tyttö-parka!
Rauhoittaakseni mieltäni minä kerroin kaskuja aamusta iltaan, mutta kuitenkin huomattiin, etten ollut entiseni, ja kihlajaisiltana olin vähällä pyörtyä. Läsnäolevat sukulaiset kuiskuttivat keskenään, ja panivat kaiken mielenliikutuksen laskuun, kuten teki morsiamenikin. Minua koetettiin saada puhumaan, minua pyydettiin kertomaan. Minä etsin aivoistani enkä löytänyt mitään. Mutta pappi, joka oli vaihtanut sormukset, antoi minulle kirkon siunauksen lausuttuaan aiheen tarinaan.
Oli kysymys peltotöistä ja pappi valitteli, että hänen työmiehensä eivät välittäneet hänestä mitään, vaan laiskottelivat työmaalla. Ikäänkuin syötiksi sanoin silloin:
»Isä, on olemassa vain yksi keino saadaksenne heidät tekemään ripeämmin työtä».
»Mikä se on, poikani?»
»On kirottava tuimasti, kirottava kuin surugiu [kyytivaunujen ajaja].