»Ah, emmehän voi kirota, se on syntiä».
»Niin, syntiä se tosin on», myöntelin minä, »mutta Bukarestin arkkipiispa on antanut synninpäästön kaikkiin sellaisiin tilanteisiin nähden, joissa ei voi menetellä toisin».
Pappi näytti epäilevältä, mutta kaikki läsnäolijat huusivat:
»Kuinka? Sanokaahan, kuinka? Kertokaa!»
»No niin, asia oli siis tällainen: eräänä päivänä oli Bukarestin arkkipiispan lähdettävä erääseen kaupunkiin, jossa hänen oli välttämättä oltava läsnä kirkollisessa juhlatilaisuudessa. Noudettiin parhaat postivaunut ja Hänen Pyhyytensä nousi niihin. Mutta huolimatta siitä, että hänellä oli tiedossa hyvät juomarahat, oli vaunujen surugiu hyvin tyytymätön, sillä niinkuin kaikki tiedämme, ei surugiu voi ohjata hevosiaan kiroilematta. Hänelle on piiskan läimäyttely ja kiroaminen välttämättömämpää kuin itse juomarahat, eikä arkkipiispan surugiukaan kieltänyt nimeään. Korkean kirkonmiehen nuhteita peläten mies-parka pureskeli huuliaan ja ajoi parhaan taitonsa mukaan kokonaista kolme tuntia, mutta kun saavuttiin virran yli vievälle kahlauspaikalle, pysähdytti hän kerta kaikkiaan vaunut. Hengästyneenä ja tulipunaisena kiukusta kuin keitetty krapu hän heitti käsistään ohjakset ja jäi odottamaan, päättäen pitää kiinni oikeuksistaan hinnalla millä tahansa. Arkkipiispa kävi kärsimättömäksi ja pisti hetkisen kuluttua päänsä ulos vaununovesta, kysyen syytä pysähdykseen. Surugiu otti lakin päästään ja selitti nöyrästi:
»Asia on nähkääs se, Teidän korkea Pyhyytenne että hevoset ovat tottuneet surugiun kirouksiin, ja kun en voi kiroilla Teidän Pyhyytenne läsnäollessa, eivät ne tunne minua ja kieltäytyvät menemästä yli».
Arkkipiispa suositteli:
»Poikani, huutakaa niille: hei, hei, kelpo hevoseni!»
Surugiu, tuo veitikka, toisteli säyseästi:
»Hei, hei, kelpo hevoseni!…» Mutta hevoset eivät liikahtaneetkaan.