»Eikö ole mitään muuta keinoa niiden liikkeelle saamiseksi kuin kiroileminen?» tiedusteli Hänen Pyhyytensä, kadottaen kaiken kärsivällisyytensä.
»Ei, Pyhä Isä, on kuten sanoin: vain kaura ja kiroukset saavat hevoset liikkeelle!…»
»No niin», vastasi metropoliitta, »kirotkaa siis ja minä annan teille synninpäästön!»
Surugiu ponnahti seisoalleen, tarttui ohjiin, läimäytti loputonta piiskaansa ja huusi niin, että kuolleetkin olisivat säikähtäneet:
»Hei, hei, hei! Neitsyt Marian Kaikki pyhät sandaalit! Kaikki pyhät jumalankuvat! Neljätoista evankeliumia! Kuusikymmentä sakramenttia!… Kaksitoista apostolia ja neljäkymmentä marttyyriä!… Hei, hei, hei!… Kelpo hevoseni, Jumalan ja Pyhän Hengen nimeen!…
Vaunut kiisivät kaalamossa kuin pääskynen. Rannalle päästyä arkkipiispa pisti jälleen päänsä ulos ja sanoi ajajalle, joka katseli häntä voitonriemuisena:
»On hämmästyttävää, kuinka hevosenne ovat opetetut, mutta te sensijaan ette näy saaneen paljoakaan uskonnonopetusta: ei ole neljäätoista evankeliumia, vaan neljä, eikä kuuttakymmentä sakramenttiä, vaan ainoastaan seitsemän.
»Olette oikeassa, Pyhä Isä, ja tiesin sen itsekin, mutta, nähkääs, neljä ja seitsemän ovat liian lyhyitä lukuja, jotta niistä syntyisi kunnon kirousta, ja niinpä me ajurit koetamme parhaamme mukaan muovailla uskontoa, saadaksemme sen soveltumaan ammatillisiin tarpeisiin».
Tämän kaskun aiheuttama hilpeys saattoi papin hämilleen ja minun oloni helpommaksi. Tincutza säteili, niin ylpeä hän oli minusta.
Voi, miksi ei kaikki saanut jäädä silleen? Tai miksi en minä pelastautunut ennen murhenäytelmää? Sillä pitkä, loputon murhenäytelmä alkoi kolme viikkoa myöhemmin, mitkä kolme viikkoa olivat täynnä kidutusta, jollaista kukaan tuskin aavistaa tai uskoo todeksi, jolloin morsiameni jokainen suudelma oli minusta kuin neuvo ottamaan jalat alleni ja pakenemaan: tämä murhenäytelmä alkoi häillä.