Nyt olen tullut kertomuksessani siihen hirvittävään tihutyöhön, joka murskasi viattoman Tincutzan ja oman elämäni. Kelpo Mikaelini, olen tullut mainitsemaasi luonnottomuuteen, väkivaltaisuuteen, paheeseen, kaikkeen siihen kiroukseen, jota kaksijalkaiset eläimet harjoittavat totunnaisuuden, käytännön ja perinnäistapojen varjolla, myrkyttäen elämän ja kahlehtien viattomat. Sillä yhtähyvin kuin puhdas morsiameni olin minäkin viaton sairaalloisella tavallani.
Te ette ehkä tiedä, Mikael, mistä on kysymys. Te ette tiedä meillä olevan häissä tapana, että perheen omat ja vieläpä vieraatkin naiset hyökkäävät nuoren avioparin makuuhuoneeseen muutama tunti senjälkeen, kun nämä ovat vetäytyneet yksikseen, karkoittavat heidät toiseen huoneeseen, penkovat häävuoteen, löytääkseen sieltä epäämättömän todisteen nuoren vaimon neitseellisyydestä, todisteen, jonka he joskus kantavat riemusaatossa viereisessä huoneessa juhlivien kutsuvieraiden nähtäväksi. Olenpa nähnyt enemmänkin: olen nähnyt tätä lippua kannettavan seipään nenässä Petroista Cazassuun vievällä tiellä, mielipuolten tavoin elehtivien naisten saattaessa tätä ilettävää voitonmerkkiä. Heidän jäljessään tuli viulua vinguttava mustalainen, ja näin kuljetettiin maanantaiaamun hämärässä »punaista viinaa» onnettoman neitseen onnelliselle äidille.
Tiedättekö, Mikael, mitään raaempaa ja inhoittavampaa? Onko olemassa luonnottomuutta, paheellisuutta tai väkivaltaisuutta, joka olisi epäinhimillisempää, julmempaa tai ennenkuulumattomampaa kuin tämä ilakointi, tämä näytelmä, tämä siveetön ja häpeällinen menettelytapa?…
Mutta minä, minä tiesin… Tiesin kaiken tämän, kun hääpäivä tuli. Luontoni oli aina noussut näitä tympäiseviä tapoja vastaan, mutta etenkin tänä vaarallisena aikana, jolloin aistini pettivät minut niin surkuteltavasti, oli minulle tärkeää saada estetyksi tämä synkkä ilveily.
»Kutsuin puheilleni isän ja tädin. Vaikka tämä inhoittava tapa miellyttikin isää, ei hän ollut kovinkaan taipumaton, mutta täti piti itsepintaisesti kiinni siitä, että sitä oli pidettävä kunniassa, sillä olihan se peräisin menneiltä ajoilta ja vartioi kunniallisuutta.
Tähän asia jäi, ja eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä hääsaattue lähti kirkkoa kohti, loisteliaasti niinkuin tapa vaati, kaikki jalkaisin, lukuunottamatta kahta ratsastajaa, jotka avasivat tietä. Heidän jäljessään tuli mies kantaen kahta suurta moskovalaista kynttilää kullalla kirjaillulla hopeatarjottimella, ja sitten seurasi muu hääväki. Kirkosta tultaessa ratsastajat asettuivat etunenään, laukaisten pistoolejaan, liehutellen ilmassa pitkiä nauhakkeita, jotka oli sidottu heidän käsivarsiinsa, ja hypittäen hevosiaan, jotka olivat koristetut nauhoin ja hopeahelyin. Tarjottimella oli nyt, tavan mukaan, leipää ja suolaa. Heti näiden perässä tulin minä, pelosta ja surkeudesta väristen, kynttilä kädessä ja Tincutza käsipuolessani. Tincutza, onnellisena koristeissaan, jotka peittivät hänet melkein kokonaan. Takanamme hääväki, ja kaikki tämä hukkuneena soiton säveliin, josta huolehti kaksitoista soittoniekkaa neljällä eri soittokoneella. Kotimatkalla naiset noutivat vettä lähteestä ja siroittelivat sitä hääsaattueen tielle hedelmällisyyden toivotukseksi.
Tuli ilta ja minun kohtaloni hetki löi. Pöydässä oli parisenkymmentä kutsuvierasta, sukulaiset siihen luettuna. Juhlapuheet herättivät ylitsevuotavaa riemua, johon minunkin täytyi yhtyä ja vastata kaskuilla pöytävieraiden tarinoihin. Viinistä lämmenneenä eräs heistä sai mauttoman päähänpiston ryhtyä kertomaan, kuinka eräs aviomies huomattuaan, ettei hänen nuori vaimonsa ollutkaan viaton, oli piessyt häntä itse hääyönä, istuttanut hänet seuraavana aamuna rattaille, selkä juhtiin päin, kasvot käännettyinä rattaiden takaosaa kohti, missä riippui seipään päässä puhkaistu savimaljakko, ja saattoi hänet näin juhlallisesti takaisin kauhistuneiden vanhempien luo.
Katselin Tincutzaa: hän oli tyyni, varmana viattomuudestaan. Mutta minä olin kauhuissani ja huusin, että se, mikä tapahtui aviopuolisoiden kesken, ei kuulunut kenellekään.
»Saammepa pian nähdä, eikö se kuulu kenellekään!» vastasivat jotkut läheisistä.
»Todellakin, tämä »pian» osoittautui olevan jotakin hyvin miellyttävää, sillä kellon lyödessä kahtatoista huomasin, että kasvoihini alkoi sataa joka suunnalta leivän sisuksesta puristettuja pieniä pallosia, sitten leivänkappaleita ja hetkisen kuluttua kokonaisia viipaleita.