»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyin minä.
»Se tarkoittaa sitä, että teidän on lähdettävä täyttämään velvollisuuttanne», vastasi kummi-täti.
Vannon, ystäväni, etten ymmärtänyt mitään, ennenkuin kummi-setä vei minut syrjään ja selitti, mistä velvollisuudesta oli kysymys.
Sillävälin kun hän puhui kanssani, auttoivat kummi-täti ja täti Tincutzaa riisuutumaan meille järjestetyssä makuuhuoneessa. Sitten he, samoinkuin isäkin, tulivat syleilemään minua, ja muitta mutkitta avattiin ovi, minut työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui takanani.
»Tänä hetkenä, joka on elämäni kaikkein surullisimpia, muistan vielä hämärästi nähneeni Tincutzan jumalaisen kauniin pään lepäävän valkealla pieluksella, mustat suortuvat valtoimina ympärillään, ja siinä olikin kaikki siksi iltaa: minä kaaduin pyörtyneenä keskelle lattiaa!…
Kokonaisen vuorokauden makasin kuumehoureissa. Sairastin kaksi viikkoa. En tiedä, mitä olin puhunut maatessani tajuttomana, mutta tiedän, että vain harvat kävivät minua katsomassa. Parannuttuani huomasin olevani vihollisten ympäröimänä. Appeni ja täti vaativat minulta selitystä sen häpeän johdosta, jota olin tuottanut heidän talolleen. Minä pelastauduin toistaiseksi teeskentelemällä olevani noiduttu. [Rahvaan ennakkoluulo, jonka mukaan noitumalla voidaan riistää mieheltä hänen miehuutensa.] He eivät säälineet minua, vaan inhosivat minua entistä enemmän.
Tästä hetkestä lähtien ja kokonaista kymmenen kuukautta viha ja ynseys ympäröivät minua joka puolelta. Minut pidettiin erossa kaikesta; minulle ei uskottu mitään tehtäviä, rahat säilytettiin aina lukkojen takana, ikäänkuin olisin ollut varas. Omilla varoillani en voinut mihinkään ryhtyä — jollen tahtonut jälleen ruveta salepgdiksi — sillä olin kuluttanut melkein kaikki rahani häälahjoihin. Ja niin alkoi tuo hirvittävä elämä, jonka pelkkä ajatteleminen kauhistuttaa minua vielä nytkin.
* * * * *
En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti, se olisi minulle liian tuskallista…
Teljettynä tähän onnettomuuden taloon uskaltausin kadulle vain hyvin harvoin ja ainoastaan iltaisin. Vieläpä minulta kiellettiin pääsy myymäläänkin. Ei ketään vieraita… Ei ketään tuttavia… Ei minkäänlaista työtä… Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, oli pahasta… Pöydässä oltiin kuin kuuromykkiä… Ja minä kuljeskelin huoneesta toiseen tohveleissa ja paitahihasillani kuin mikäkin loinen tai kummitus tai täyshoitolainen.