Molemmat lankoni tulivat joka sunnuntai. Minä pyysin päästä heidän kanssaan Galatziin auttaakseni heitä liikeasioissa, joita jonkunverran ymmärsin. He puhuivat minulle avioerosta. Ja tekin ehkä arvelette, että se olisi ollut viisainta. — Ei ollenkaan.
Naimisiin mentyämme vaimoni oli kokonaan irtautunut perheestään. Hänen koko elämänsä oli nyt juurtunut minun elämääni, kurjaan ja rampaan elämääni. Odottamattoman urhoollisena hän alistui onnettomuuteensa, ilman kyyneliä ja kaunaa. Hän uskoi vilpittömästi, että olin noituuden lumoissa ja rukoili kiihkeästi Jumalaa kukistamaan paholaisen ja parantamaan hänen puolisonsa, jota hän rakasti tämän heikkoudesta huolimatta.
Ikäänkuin luostariin suljettuina me vietimme päivät päästään kahdenkesken, tuntien toisiamme kohtaan hellyyttä, jollaista tuskin tapaa. Minä pyysin häneltä anteeksi… Hän vastasi, ettei hän nähnyt minussa mitään syytä. Oi, kuinka voisinkaan unohtaa sen ainoan ihmisen, joka on ymmärtänyt ja säälinyt minua? Ja kuka voi taata, ettei minusta ilman tuota vihaa, joka myrkytti meidät, olisi voinut tulla normaali aviopuoliso ja mies, jollaiseksi kaikin voimin pyrin?… En enää ollut yhtä arka kuin alussa, en enää pelännyt vaimoani, en enää tuntenut tuota kauhua, joka ensi kertoja lähestyessäni häntä hyyti vereni. Olipa hetkiä, jolloin tunsin itsessäni hämärää halua, heikkoa heräämistä, pientä aistillista liikahtelua, mikä sai minut punastumaan, kun hän syleili ja hyväili minua ja vakuutti minulle rakkauttaan.
Mutta minkä rakkaus vaivoin luo, sen hävittää viha hetkessä, ja tätä en koskaan voi antaa anteeksi ihmisille. Aamuisin, tuskin huoneestamme päästyä, hyökkäsivät molemmat kovan onnen linnut vaimoparkani kimppuun, tiedustellen, oliko jotain tapahtunut. Kun hän kieltäytyi puhumasta, alkoivat he neuvoa häntä eroamaan, saattaen hänet aivan epätoivon partaalle.
Tämä kidutus ja sen vähän johdonmukainen hävittäminen, minkä luonto koetti parantaa ennalleen, kesti kymmenen kuukautta. Me olimme menehtyä. Galatzin molemmat pyövelit alkoivat käydä uhkaileviksi; he loukkasivat minua ja koettivat pakoittaa minua ehdottamaan vaimolleni eroa. Asemamme kävi sietämättömäksi. Etsien turvaa toisistamme me kieltäydyimme usein tulemasta ruokapöytään, söimme monina päivinä vain yhden aterian, kunnes meissä yhtäkkiä heräsi paon ajatus.
Vaimoni kysyi minulta, saattaisinko ansaita elatuksemme sillä vähällä, mitä minulla oli jäljellä rahoistani, ja vastatessani riemastuneena, että voisin tarjota hänelle kaukana tästä onnettomasta talosta tulevaisuuden täynnä vapautta ja rakkautta, nousivat onnen kyyneleet hänen silmiinsä. Syleillen toisiamme kuin kaksi vihollisten saartamaa sisarusta meidän kasvomme ja vaatteemme kylpivät kyynelissä, ja me elimme korkeimman autuuden hetkiä, mitä maallinen elämä voi tarjota.
Mutta nämä hetket olivatkin viimeiset, mitkä meidän oli sallittu elää yhdessä. Ihmisvihan hyökyaalto lähestyi meitä.
Oli helmikuun loppupuoli… Suunnitelmamme oli valmis: odottaisimme vielä kuukauden ja pakenisimme maaliskuun lopussa purjehtimalla Stambuliin.
Mutta viime päivinä olimme huomanneet omituisen muutoksen kiduttajiemme käytöksessä. He olivat yhtäkkiä lakanneet käymästä aamuisin vaimoni luona, eivät enää kiusanneet häntä, ja minulle vanhus sanoi eräänä iltana, että saisin tulla ja mennä mieleni mukaan. Olin hämmästynyt!… Juoksin Tincutzan luo, mutta hän purskahti itkuun:
»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä… Se tietää pahaa. Älä lähde ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?… Olemme kestäneet tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä muutamia viikkoja!»