Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta, kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava päivä vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään…. Paksu lumivaippa peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja kulkusten kaipausta herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja minusta tuntui kuin hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin lumottu… Vastustamaton voima kutsui minua ulos, sinne, missä on liikuntoa, elämää, vapauden tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut tietänyt mitään kohta kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni jalkoihin ja rukoilin, että hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi, puoleksi tunniksi, viideksi minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien, näiden kattojen, tämän kurjuuden!…
Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin ja pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään kanssa. Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin ja laskeusin alas myymälään.
Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!… Siitä koitui turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä ulkona ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun oven takana ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin paljastettu.
Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi vieläkin majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli kymmenen kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.
Olimme rauhallisia… Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:
»Miksi eivät veljeni ole tulleet?»
»He tulevat aivan heti», vastasi isä.
Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli yö ja hiljaisuus… Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja tädin luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza yhtäkkiä nyyhkytyksiin.
Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat sisään synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni kalpenin.
Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.