Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen hän sanoi romaniankielellä:
»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että hän on noiduttu: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja…»
Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että ilmiantajan paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin minä…
Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään, minua potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten…
Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana.
Olin kylmästä kohmettunut… Jäsenet, rinta ja pää haavoissa…
Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.
Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta sitten. Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.
Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä kuka olin, toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui tuona aamuna: Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan vasemmalta rannalta… — — — Tuosta ajasta on nyt kulunut kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka vuosi minä tuona onnettomana päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka vyöryttelee jäisiä aaltojaan, ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen häntä loukannut».
* * * * *
Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään vievällä tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki. Aamuviileässä päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen tähti Itämaiden purppuraisella taivaalla.
Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi. Jääden katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi laulaa tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla ei ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa: