Si j'étais une alouette,
Comme elle je foncerais dans l'azur;
Mais je ne descendrais plus sur la terre,
Où les hommes sément le blé,
Où les hommes fauchent le blé,
Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi…
[Jos olisin leivonen, niin nousisin sinitaivaalle, mutta en enää laskeutuisikaan maan päälle, missä ihmiset kylvävät ja niittävät, tietämättä miksi.]
II
KIRA KIRALINA
Metsikössä, mihin nuo kolme markkinamiestä olivat pysähdyttäneet rattaansa aamiaista syödäkseen, ei Stavro tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa toveriensa pyytelyitä, että hän kertoisi heille lapsuudestaan ja sisarestaan, kuten oli luvannut yövyttäessä majatalon ylisillä. Eipä silti, ettei hänellä olisi ollut halua kertoa — hänen sielunsa oli nyt sopivassa vireessä loihtimaan esiin nuo etäiset ajat — mutta olihan hyvä antaa hiukan pyydellä itseään, kuten aina, milloin tahdotaan kajota noihin ruostuneisiin sulkuihin, jotka eroittavat meidät menneisyyden vesistä.
Olimme päässeet savukkeihin ja loikoilimme pehmeässä sammalikossa, hevosen kierrellessä ympärillämme ruohoa näykkien. Stavro nousi, kokoili kuivia oksia ja sytytti tulen, ja nuotion näin ollessa valmis hän nouti rattailta kahvinkeittotarpeet, keitti veden ja pani kupariseen astiaan sokeria ja kahvia. Taitavana kuin tarjoilija ikään hän kaatoi höyryävää ja tuoksuvaa juomaa kolmeen vadittomaan kuppiin, ojensi ne kullekin, istuutui turkkilaiseen tapaan jalat ristiin ja aloitti:
»En enää muista vuosilukua enkä edes tarkalleen, minkä ikäinen olin tuohon aikaan. Mutta tiedän, että Krimin sota syttyi pian näiden tapausten jälkeen.
Varhaisimmasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni ankara isä, joka pieksi äitiäni joka päivä, minun ymmärtämättä syytä. Äiti oli usein poissa kotoa, palasi takaisin ja sai lyöntejä ennen lähtöään yhtähyvin kuin palattuaankin. En tiedä, pideltiinkö häntä pahoin hänen lähtiessään, jotta olisi saatu hänet joko lähtemään tai jäämään, tai hänen palatessaan siksi, että hän oli ollut poissa, tai siksi, ettei hänen olisi pitänyt enää palatakaan.
Muistan vielä hämärästi isän rinnalla vanhimman veljen, joka oli yhtä kova kuin hänkin, kun taas äidin vierellä vaikeroi minua neljä vuotta vanhempi sisareni Kira, johon olin syvästi kiintynyt.
Vähitellen sumu hälvenee, kasvan suuremmaksi ja alan ymmärtää. Ja minulle selvisi ihmeellisiä asioita… Mahdoin olla kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, sisareni kahden- tai kolmentoista, ja niin kaunis hän oli, että pysyttelin hänen läheisyydessään päivät päästään vain saadakseni katsella häntä kiireestä kantapäähän. Hän koristeli itseään aamusta iltaan, ja samoin teki äitinikin, sillä hän oli yhtä kaunis kuin tyttärensäkin. Kumpikin peilinsä edessä he maalasivat silmäripsensä öljyyn kastetulla kinorossilla, kulmansa hiilikynällä, kun taas huulet ja posket värjättiin kirmizillä, samoinkuin kynnetkin. Ja tämän pitkän toimituksen päätyttyä he suutelivat toisiaan, kuiskuttivat toisilleen helliä sanoja, ja ryhtyivät sitten pukemaan minua. Sitten me kaikki kolme otimme toisiamme käsistä, tanssimme turkkilaiseen tai kreikkalaiseen tapaan, ja syleilimme toisiamme. Näin me muodostimme oman erillisen perheemme…