Nyt eivät isä ja vanhin poika enää tulleet iltaisin kotiin. He olivat molemmat ammatiltaan vaununtekijöitä, taitavimpia ja kysytyimpiä koko seudulla. Heidän työpajansa oli kaupungin toisessa laidassa, Karakioin kaupunginosassa, kun me taas asuimme Tshetatzuessa. Meidän välillämme oli koko kaupunki. Karakioissa oleva talo kuului isälleni. Hänellä oli kaksi oppipoikaa, jotka saivat häneltä asunnon ja ruoan, sekä vanha palvelija, joka hoiti hänen talouttaan. Heitä oli viisi. Emme koskaan käyneet siellä, ja minä tuskin tiesin, missä isäni työpaja oli, sillä minä pelkäsin häntä. Tshetatzuessa, äitini luona, ei ollut huolta mistään, siellä huviteltiin… Talvisin juotiin teetä, kesällä virvokkeita ja ympäri vuoden syötiin cadaifeja [turkkilaisia leivoksia], juotiin kahvia, poltettiin vesipiippua, koristauduttiin ja tanssittiin… Elämä oli ihanaa…

Niin, elämä oli ihanaa, paitsi niinä päivinä, jolloin isä tai hänen poikansa tai molemmat yhdessä syöksähtivät sisään keskelle juhlaa, pieksivät äitiä, iskivät nyrkeillään Kiraa ja taittoivat keppinsä minun pääkallooni, sillä nyt otin minäkin osaa tanssiin. Kun puhuimme sujuvasti turkinkieltä, nimittivät he molempia naisia patshura'ksi ja minua kitshuk pezevengh'iksi [portto; pieni makrilli]. Nuo onnettomat heittäytyivät kiduttajiensa jalkoihin, syleilivät heidän polviaan, rukoillen, että he säästäisivät heidän kasvojaan.

»Ei kasvoihin!» huusivat he. »Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, älkää lyökö kasvoihin!… Älkää koskeko silmiin!… Anteeksi, anteeksi!…

Ah, millaiset silmät ja kasvot näillä molemmilla olikaan! Ei kukaan voinut vetää heille vertoja!… Kullankeltaiset hiukset ulottuivat polviin saakka, hipiä oli hohtavan valkoinen, kulmat, silmäripset ja silmät mustat kuin ebenpuu. Sillä äidin puolella oli romanialaiseen sukupuuhun liittäytynyt kolme eri rotua: turkkilainen, venäläinen ja kreikkalainen, senmukaan kuka kulloinkin oli hallinnut maassa.

Kuusitoistavuotiaana äitini synnytti esikoisensa, mutta minun avatessani silmäni tälle maailmalle ei kukaan olisi voinut uskoa, että hän oli kolmen lapsen äiti. Ja tätä naista, joka oli luotu hyväiltäväksi ja hellittäväksi, piestiin veriin saakka. Mutta jolleikaan isäni tuhlannut hänelle hellyyttään, korvasivat sen loistavasti hänen rakastajansa, enkä tosiaankaan koskaan ole päässyt selville siitä, äitinikö alunperin alkoi pettää miestään ja sai lyöntejä, vai isänikö pahoinpitelyllään aiheutti äitini uskottomuuden. Joka tapauksessa eivät häät meillä koskaan päättyneet, sillä nautinnon huokaukset vuorottelivat tuskanhuutojen kanssa, ja tuskin oli selkäsauna loppunut, kun jo hymy kirkasti kyynelissä kylpevät kasvot.

Minä pidin vartiota leivoksia syöden, sillävälin kun vieraat — käytökseltään verrattain säädyllisiä — istuivat turkkilaiseen tapaan matolla, lauloivat ja soittivat naisille itämaista tanssimusiikkia kitaralla, jota säestettiin kastanjetteja näpäytellen. Silkkiin puettuna, lemmenjanoisina, äitini ja Kira tanssivat, kiertelivät, kaartelivat ja huumautuivat. Kasvot lämpimästä hehkuen he sitten heittäysivät valtaville tyynyille, piilottivat jalkansa pitkien hameittensa alle ja leyhyttelivät viuhkojaan. Juotiin hienoja liköörejä ja poltettiin tuoksuvia yrttejä. Miehet olivat nuoria ja kauniita, aina tummia. Heidän pukunsa oli moitteeton, viikset teräviksi kierretyt, parta hyvin hoidettu. Ja heidän hiuksistaan, olivatpa ne sileiksi kammatut tai kiharaiset, levisi voimakas myskillä sekoitetun manteliöljyn tuoksu. Siinä oli turkkilaisia, kreikkalaisia ja silloin tällöin romanialaisiakin, sillä kansallisuus ei näytellyt mitään osaa, kunhan ihailijat vain olivat nuoria ja kauniita, hienotunteisia eivätkä liiaksi kiihkeitä.

Asemani oli hyvin epäkiitollinen… Tätä ennen en ole kenellekään kertonut, mikä kärsimys tuli osakseni tuohon aikaan.

Minun velvollisuuteni oli ikkunalaudalla istuen valvoa ja pitää varalta, ettei mitään yllätyksiä sattuisi. Tämä oli minulle hyvin mieluista, sillä vihasin kuolemaan saakka noita Karakioin miehiä, jotka pieksivät meitä. Mutta rinnassani kävivät velvollisuus ja mustasukkaisuus hirvittävää taistelua keskenään.

Olin mustasukkainen, suunnattoman mustasukkainen.

Talo oli kiviaitauksen ympäröimän laajan pihan perällä. Osa ikkunoista oli pihaan päin, kun taas talon takapuoliset ikkunat viettivät jyrkänteelle, mistä avautui näköala yli sataman. Taloon pääsi vain yhden ainoan pihanpuolisen oven kautta, mutta, kautta kunniani, pelastautuminen oli vähemmän vaikeaa, ja jos ylängön kallioseinämä olisi voinut puhua, niin kuinkahan monen se olisikaan nähnyt kierittelevän alas pitkin kuvettaan!…