Ikkunalla kyyröttäen minä tarkkasin lyhtyä, joka paloi kaiken yötä oven yläpuolella ja heristin korviani kuullakseni ruosteisten saranain narinan.
Mutta samalla halusin myöskin seurata sisällä vietettävää juhlaa. Äitini ja Kira olivat hullaannuttavan kauniita tiukasti ruumiinmukaisissa liiveissään, rinnat kaareutuen kuin kaksi melonia, hiukset valtoimina selässä ja paljailla olkapäillä, otsalla purppuranpunainen nauha, jonka alla pitkät silmäripset räpyttelivät vallattomien perhosten lailla kuin tahtoen yhä lietsoa noiden lemmenkylläisten katseiden tulta.
Usein vieraat saattoivat itsensä naurettaviksi koettaessaan miellyttää naisia typerillä loruillaan. Niinpä kävi muuannakin iltana, kun eräs heistä, tahtoessaan imarrella äitiäni, sanoi, että »vanhoista kanoista tulee paras soppa». Loukkaantuneena naisparka heitti häntä päähän viuhkallaan, ja purskahti itkuun. Muuan vieraista hypähti silloin kiukuissaan pystyyn, sivalsi taitamatonta korvalle ja sylkäisi häntä päin naamaa. He kävivät toistensa rintapieliin, painiskelivat ja kaatoivat kumoon vesipiiput. Me nauroimme katketaksemme. Saadakseen rauhan palaamaan äitini syleili heitä molempia.
Syleilyillä ja suuteloilla hän palkitsi hyvin moninaisia asioita. Kauniista äänestä, huvittavasta sanasta, onnistuneesta leikinlaskusta hän antoi suudelman. Niillä hän myöskin tarvittaessa saattoi jonkun jöröjukan hilpeämmälle mielelle, sovitti loukkauksen, tyynnytti liian mustasukkaisen ihailijan, rohkaisi neuvotonta nahjusta.
Kira loisti omalla tavallaan. Vaikka olikin vasta neljätoistavuotias, oli hän ulkonaisesti niin kehittynyt, että näytti paria vuotta vanhemmalta. Rohkeana ja kujeilevana Kira, jolla oli pieni nykerönenä, soma leuka ja poskissa ihastuttavat hymykuopat, kiusoitteli kepposillaan, ilveilyllään ja leikinlaskullaan ihailijoitaan ja minua. Edelliset vaativat enemmän, kun hän taas minun mielestäni antoi heille liikaakin.
Nuoria miehiä, jotka kävivät luonamme, nimitettiin mussafireiksi. Ja nämä mussafirit suutelivat hänen käsiään ja sandaalejaan aina ja kaikkialla. Hän veti heitä nenästä tai parrasta, kaatoi mehua vesipiippuihin, tarjosi heille juomaa omasta lasistaan, rikkoen samalla lasin vasten heidän hampaitaan vain kiusatakseen heitä, mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin, ja kumartuen asian omaisen puoleen antoi kiharainsa hyväillen koskettaa huulia, joita äsken oli haavoittanut…
Kaikki tämä raivostutti minua, sillä rakastin Kiraa paljon enemmän kuin äitiäni. Minä jumaloin häntä enkä olisi sallinut kenenkään muun häntä hyväilevän.
Jotta mustasukkaisuuteni mitta olisi ollut täysi, muistan kuinka hän eräänä iltana, kun hänen sandaalinsa nauha oli auennut tanssissa, nosti jalkansa erään mussafirin polvelle, pyytäen tätä solmiamaan sen. Mikä hermojahivelevä tehtävä! Mies tekikin sen, pitkittäen niinkauan kuin mahdollista nautintoaan, minun teroittaessa katsettani. Sitten tuo ilkiö alkoi tunnustella hänen nilkkaansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Ja hän… no niin, hän salli sen tapahtua sanomatta sanaakaan. Silloin minä huusin kuin poissa suunniltani:
»Isä!… Pelastautukaa!…»
Silmänräpäyksessä molemmat mussafirit hypähtivät ikkunalle ja katosivat yöhön, kierien alas rinnettä. Toinen heistä, eräs kreikkalainen, oli kiireessä unohtanut fetsinsä ja kitaransa, jotka äitini heitti ulos ikkunasta, sillävälin kun Kira piiloitti nopeasti molemmat vesipiiput.