Tämä näytelmä huvitti minua niin, että vihani lauhtui ja sain sellaisen naurunpuuskan, että putosin ikkunalaudalta, kierittelin matolla ja kävin siniseksi kasvoiltani ilman puutteessa. Äitini luuli minun todella kadottaneen järkeni isän tulosta pelästyneenä. Molemmat naiset huusivat kauhusta, ja unohtaen isän, tuon paholaisen, he heittäytyivät epätoivoissaan ylitseni.
»Ei isä tule!» sain viimein sanotuksi, »minua vain suututti se, että
Kira salli hyväiltävän polviaan. Ja minä kostin! Siinä kaikki!»
Nyt he huusivat ilosta vieläkin enemmän. He taputtelivat ja suutelivat minua, ja nyt alettiin tanssia ympäri huonetta, tyytyväisinä siitä, että he olivat selvinneet asiasta säikähdyksellä ja minä pienellä hyväilyjen tehostamalla ojennuksella.
* * * * *
Näin kului vielä kaksi tai kolme vuotta, ainoat lapsuuteni vuodet, joiden muisto on säilynyt mielessäni selvänä. Olin yksitoistavuotias, ja Kira, josta en hetkeksikään tahtonut erota, oli viisitoista. Aistihurma, joksi sen myöhemmin käsitin, sitoi minut häneen. Seurasin häntä kaikkialle kuin koira, katselin salaa hänen pukeutumistaan, suutelin hänen vaatteitaan, joissa viipyi hänen ihonsa tuoksu. Ja tyttö-parka torjui minua luotaan heikosti ja hellävaroen, pitäen minua viattomana eikä ollenkaan vaarallisena. Minulla ei toden totta ollutkaan mitään selviä aikeita, en tietänyt, mitä tahdoin. Minä riuduin kaipuusta ja hänen läheisyytensä huumasi minua.
Myöskin on mainittava, että äitini talo oli oikea rakkauden helvetti. Kaikki uhkui siellä rakkautta: nuo molemmat naiset, samoinkuin heidän ihailijansakin, puvut, liköörit, hajuvedet, laulut ja tanssit. Vieläpä rakastajien hullunkurisessa ja dramaattisessa paossakin oli mielestäni jotain hekumallista ja intohimoista. Vain isän tulo ja siirtymisemme tupakkaan oli minusta vastenmielistä ja rakkaudetonta. Mutta siihen alistuttiin kuin lunnaisiin, nautinnon lunnaisiin. Äitini sanoi:
»Onnellakin on nurja puolensa; elämänkin maksamme kuolemalla… Siksipä meidän on osattava elää. Eläkää siis, lapseni, mielenne mukaan ja ennenkaikkea niin, ettei teillä ole mitään kaduttavaa viimeisellä tuomiolla».
Kun ohjeenamme oli tällainen elämänviisaus, on helppo kuvitella, kuinka innokkaita Kira ja minä olimme seuraamaan äitini esimerkkiä. Hän oli uskonut yksityisomaisuutensa veljiensä käsiin, jotka harjoittivat itämaisten tavarain salakuljetusta, ja näin hän saattoi tyydyttää kaikki oikkunsa, salli itseään ihailtavan, vaihtoi rakastajia, — tyydytettyään heitä enemmän tai vähemmän, — yhtä usein kuin pukuja, saattoi itsensä alttiiksi isän lyönneille, suojaten parhaansa mukaan kasvojaan, ja antautui jälleen uusiin huvituksiin.
Olipa hänellä yksi hyvekin: tietäessään olevansa perin syyllinen ja peljätessään, että hänen puolisonsa raivo kohtaisi meitäkin, hän piti oven teljettynä, kunnes me olimme ehtineet pelastautua ikkunasta, ja avasi sitten urheana oven, ottaen yksin vastaan koko rangaistuksen.
Palatessamme jonkun tunnin kuluttua tapasimme hänet makaamassa sohvalla, kasvot peitettynä punaviiniin kastetulla leivänsisuksella, jonka piti poistaa turvottuma ja sinelmät. Hän nousi ylös nauraen kuin mielipuoli ja peiliin katsoen sanoi meille, osoittaen haavoittuneita kasvojaan: