»Ei se ole juuri mitään. Parin päivän kuluttua ei siitä näy jälkeäkään… Ja illoin kutsumme taas mussafirejä!… Niin paljon on lyönneistä hyötyä!»
Olimme levottomia hänen ruumiistaan, se näytti varmaankin kauhealta…
Hän huudahti:
»Ah, mitä ruumiista!… Eihän sitä näy!»
Ja haavojen parannuttua alkoi juhliminen entistä ehommin.
Talossa ei valmistettu mitään ruokaa, sillä äitini ei voinut sietää paistetun sipulin hajua. Hänelle tuotiin läheisestä ravintolasta kaikki tarvittava ruoka, kuten liemet, lämpimät ruokalajit, leivokset ja kermahyytelöt tinatuissa kupariastioissa, jotka äitini oli sitä varten hankkinut. Pesijätär nouti joka maanantaiaamu viikon pesuvaatteet, tuoden samalla puhtaat takaisin. Vanha turkkilainen ihovoiteiden ja lääkkeiden kauppias oli näiden ohella ainoa, jonka näin käyvän talossa, — lukuunottamatta mussafirejä, jotka eivät aina olleet varmoja siitä, poistuisivatko samasta ovesta, josta olivat tulleet, ja lukuunottamatta niinikään isääni ja veljeäni, näitä »kutsumattomia mussafirejä», joiden vierailut olivat meille hyvin epämieluisia. Kun isäni ei kahteen vuoteen ollut viettänyt öitään äitini talossa ja kävi vain kolme, neljä kertaa kuussa löylyttämässä meitä, oli talossa rauhallista.
Paitsi vähäisiä kotiaskareita, ei näillä molemmilla naisilla ollut muuta tehtävää kuin lepäillä, kylpeä, pukeutua, syödä, juoda, poltella ja ottaa vastaan ihailijoita. Rukoilemista he eivät myöskään unohtaneet, mutta eivät koskaan käyneet kirkossa. Ja Jumalalle uhrattu aika oli hyvin lyhyt. Äitini puolustautui tässä suhteessa sanoen:
»Hyvä Jumala kyllä näkee, etten nouse häntä vastaan: olen sellainen, jollaiseksi hän on minut luonut. Noudatan alistuvana sydämeni ääntä ja käskyjä…»
Kira väitteli vastaan:
»Mutta, äiti, etkö luule paholaisella joskus olevan sormensa pelissä?»
»En», vastasi hän, »en usko paholaiseen. Jumala on häntä vahvempi. Ja jos olemme sellaisia kuin olemme, on se vain siksi, että Jumala niin tahtoo…»