Eräänä iltana talo oli täpötäynnä mussafireja. Heitä oli ainakin seitsemän. Äitini oli antanut kiinnittää seinille neljä kynttilänpidintä, suuresta kattokruunusta puhumattakaan. Laskin kynttilät: niitä oli kaksikymmentäneljä. Valo oli sokaiseva. Samana päivänä hän oli kutsunut lukkosepän ja panettanut pihaporttiin suuren lisälukon, joka avautui vain avaimella. Näin varustautuneena hän antautui niin hurjan ilon valtaan, etten moista ollut koskaan nähnyt. Luulen vielä tänäänkin hänen aavistaneen onnellisen elämänsä pian olevan lopussa ja tahtoneen elää sen mahdollisimman täysipitoisesti.
Seitsemästä kutsuvieraasta oli kolme kreikkalaista soittoniekkaa, joiden maine senaikaisissa juhlissa oli laajalti tunnettu. Avatessaan tanssiaiset äitini antoi kullekin heistä pienen nahkakukkaron, missä oli kymmenen kahdentoista frangin dukaattia kirjailtuun silkkinenäliinaan käärittynä, ja sanoi:
»Palicarias… [Kreikankieltä ja merkitsee: rohkea mies.] Näissä kukkaroissa on viisi kertaa niin paljon kuin ansaitsette koko yön soitosta. En tarjoa sitä teille vain anteliaisuuttani. Tässä talossa maksetaan ilo kalliisti, ja saattaisi tapahtua, että teidän olisi poistuttava ikkunasta: ovatko säärenne norjat?…»
Ja hän avasi ikkunat, joiden alla ammotti jyrkkä kallionkuilu. Palicariat kumartuivat katsomaan ulos, tarkastelivat jyrkännettä, punnitsivat kullan painoa hypitellen kukkaroita käsissään ja ilmaisivat suostumuksensa lausuen kohteliaasti Evallah!… Ja nyt alkoi leikki, laulu ja tanssi.
Klarinettia, huilua ja kitaraa käsiteltiin taidokkaasti. Leväten sohvalla vierekkäin Kira ja äiti kuuntelivat ihastuneina romanialaisten Doinain ensin valittavaa sitten kiihkeää tarinaa, riutuvia turkkilaisia romansseja ja kreikkalaisia paimenlauluja, joita nuo neljä mussafiria säestivät kättentaputuksin, yhtyen joskus laulamaankin.
Joka leikin ja laulun jälkeen äitini tarjoili liköörejä, kahvia ja vesipiippuja poltettavaksi. Kaksi isoa leivostarjotinta veti houkuttelevina puoleensa herkkusuiden katseet.
Kun minun ei tuona iltana tarvinnut pitää vartiota, tanssin sisareni ja äitini kanssa, yksikseni ja molempien kanssa yhtaikaa, niin että päätäni huimasi. Tanssi oli lyhyen lapsuuteni suuri intohimo, ja siten saavutin Kiran kaikkein hellimmät hyväilyt. Arabialainen vatsatanssi, jonka suoritin yksin, oli tuona viimeisenä iltana niin vivahdusrikas, että soittoniekat, jotka olivat asiantuntijoita, lausuivat mairittelevia arvosteluja ja syleilivät minua haltioissaan. Kira oli hurmautunut. Äiti huudahti:
»Hän on totisesti minun poikani, siitä ei ole epäilystäkään…!»
Levähdettäessä ja miesten istuessa matolla turkkilaiseen tapaan, äänekkäästi vesipiippuja poltellen, Kira ryhtyi tiedustelemaan, mihin oli jäänyt eräs hänen kaikkein hartaimmista ihailijoistaan.
»Hän nyrjäytti nilkkansa kieriessään alas rinnettä viime kertaa täällä käydessään!» vastasi hänen vierustoverinsa.