Ja yleisen ilon vallitessa hän kertoi, kuinka tuo kunnon mies nyt raivosi vuoteessaan seuranaan hierojansa. Kitaransoittaja, pieni pyylevä mies, alkoi huolestua. Hän meni ikkunaan ja mittasi silmillään välimatkaa. Eräs mussafireistä tyynnytteli häntä:
»Ei se ole kovin korkea! Enintään kaksi metriä. Ei vain saa hypätä liian paljon eteenpäin, vaan on liuttava hiljalleen pitkin kallion kuvetta. Rinteen juurelta löydätte fetsinne ja kitaranne!»
Kaikki nauroivat, ja tanssi alkoi uudelleen.
* * * * *
Tämä sattui kesäkuun vaiheilla, hiukan ennen elonkorjuuta.
Pihanpuoleisia ikkunoita kaihtoivat raskaat uutimet, mutta Tonavan puolisissa oli vain ohuet puoliverhot. Ja me olimme kaikki hyvin väsyneitä, kun rusko tuona aamuna loi ruutuihin kultahohdettaan. Haukoteltiin… Poltetuista yrteistä huolimatta oli huoneen ilma tupakan savusta tympeää.
Äitini meni ikkunan luo, avasi sen ja hengitti syvään raitista ilmaa… Hänen vierellään seisten Kira ja minä katselimme, kuinka aamuaurinko jo valaisi soita ja piilipuumetsikköä. Äitini sanoi sitten vieraiden puoleen kääntyen:
»Kas niin, ystäväni, nyt on juhla päättynyt!… On mentävä nukkumaan».
Samassa kaikki säpsähtivät, sillä pihasta kuului ikäänkuin ihmisruumiin mätkähdys, kun se putoaa raskaasti maahan, ja hetkistä myöhemmin rasahti lukko ja ulko-ovi kääntyi saranoillaan. Äitini huusi:
»Paetkaa!… He ovat kiivenneet kiviaitauksen yli!»